Tasavallan presidentti Sauli Niinistön uudenvuodenpuhe 1.1.2017

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö. (Kuva Tasavallan presidentin kanslia)

”Nyt on osattava keskittyä siihen, mikä on tärkeintä eurooppalaisille ihmisille ja perheille. Vastaus on: saada elää rauhassa ja turvassa.”

Kansalaiset,

Tasavuodet ovat meille tärkeitä. Jollekin iän karttuessa, toiselle jonkin yhteisön tasavuosien täyttyessä. Monelle myös mieleen painuneiden tapahtumien muistona, että jostain, hyvästä tai pahasta, on kulunut niin ja niin monta vuosikymmentä.

Kukaan meistä ei ole kokenut tunnetta, kun me kaikki yhdessä täytämme tasan sata vuotta. Tänä vuonna tapahtuu niin paljon, ettei se jää keltään meistä jää huomiotta. Vähin erin, vuoden mittaan, se tunnelma vyöryy ylitsemme.

Minua kiehtoo kuulla, miten me, te siellä ja minä muiden mukana, sen tulemme tuntemaan.

Satavuotias sykähdyttää, se nostaa pintaan muistoja ja välähdyksiä matkan varrelta, eri painottein eri ikäluokille. Moni nuorikin varmaan havahtuu – ai tää onkin näin tärkeää, ylävitoset Suomelle!

Kaikki eivät juhli kanssamme. Ilotulitukset, juhlan humut, saati juhlapuheiden sanat; niistä on vaikea ilahtua, jos oma elämä on liian vaikeaa.

Satavuotiaan Suomen yksi tärkeä sanoma voisi olla: Sinä voit hyvin kun kukaan ei voi pahoin. Siis auta, minkä voit. Toinen sanoma voisi olla: Tunne kohtuudella vastuusi, edes omasta itsestäsi. Siis tee, minkä kykenet.

Näin toimien olet osallinen, osallisena tässä kansakunnassa.

Arvoisat suomalaiset,

Mennään syvemmälle tähän satavuotiaaseen. Paljon vanhempaa kansaa me olemme, me tänne idästä ja lännestä aikanaan tulleet. Mutta suomalaisia meistä on tullut ja suomalaisina pysymme.

Kansallisuusaate tuo ensiksi mieleen romantisoidun kuvan itsenäisyyttä edeltäviltä vuosikymmeniltä. Tuntemusta, jota kansallistaiteilijamme kuvasivat sanoin, siveltimin tai sävelin. Jaloa, ylevää ja rohkeaa toimintaa oikean asian puolesta sortoa vastaan. Kieli ja kulttuuri rakensivat kansallistunnetta ja kansakuntaa. Tavalla, joka koskettaa vieläkin, vaikkapa satunnaista kulkijaa Sibelius-puistossa hänen nähdessään säveltäjämestarimme valaistun monumentin – silloin kuuluu kuin Finlandia soisi puiston puiden huminassa.

Otan toisen taannehtivan kuvan itsenäisyyden alkuvaiheiden jälkeen. Kutsun sitä osallisen kansallistunteeksi. Tuntemusta, jolle valettiin perusta kansanvallan välinein. Jaloa, ylevää ja rohkeaa toimintaa, jotta veristen vaiheiden jälkeen keskinäinen vihanpito päättyisi ja maa rakentuisi. Tasavertaisuus ja oikeudentunto loivat osallisen kansallistunnetta; minäkin olen tässä mukana. Tässä onnistuttiin ja talvisodan ihme on siitä kunniakas ulkonainen ilmenemä. Ihmisillä oli sama tunne, pikkulotasta vänrikkiin, työläisestä porvariin, kaupunkilaisesta maalaiseen. Että meillä on varjeltavaa ja me sitä yhdessä varjelemme. Siksi, että olemme osallisia.

"Tasavertaisuus ja oikeudentunto loivat osallisen kansallistunnetta; minäkin olen tässä mukana."
”Tasavertaisuus ja oikeudentunto loivat osallisen kansallistunnetta; minäkin olen tässä mukana.” (Kuva Tasavallan presidentin kanslia)

Hyppään tämän ajan tuntemuksiin. Puhumme paljon osallisuudesta ja vielä enemmän osattomuudesta. Itse olen korostanut oikeudentuntoa ja kansakunnan eheyttä meille tärkeinä arvoina.

Osallisen kansallistunto pohjautuu vuorovaikutukseen; Suomi toimii tavalla, joka huomioi ihmisen, ja tämä puolestaan osallistuu yhteiseen tavoitteeseen. Syntyy yksilön ja yhteisön välinen sanaton sopimus, ja tuloksena on arvostavaa kansallistunnetta ja myönteistä yhteenkuuluvuutta.

Suomen yhteisö on paljon muutakin kuin valtio. Kanssaihmiset, lähellä olevat, kullakin meistä on toimivaltaa hyvän tekemisessä. Ihan tavallisilla asioilla on merkitystä apua annettaessa, vaikkapa syrjäytymisen, koulukiusaamisen tai yksinäisyyden torjunnassa. Se ei ole julkiselta vallalta pois, niin kuin joskus pelätään, päinvastoin, yhdessä maata rakennetaan.

Tällainen kansallistuntoinen yhteisö voi menestyä muita paremmin, muttei pidä itseään muita parempana. Se ei sulje ulkopuolelleen ketään, ei syntyperänkään vuoksi, vaan huomioi ja kutsuu osallistumaan. Se kertoo, että tässä maassa on hyvä elää.

Hyvät suomalaiset,

Me kuljemme nyt varjojen maassa, tässä maailmassa. Jokainen päivä tuo sanomaa julmuudesta ja kuolemasta, milloin Alepposta, milloin Berliinistä, mistä seuraavaksi.

Pahaa on aina ollut, nyt se on entistä näkyvämmin läsnä. Me opimme jo ajattelemaan ja elämään, että pahasta on päästy irti. Ja meidäthän on opetettu ajattelemaan, että hyvä voittaa pahan, aina.

Suomi on läntistä kulttuuria ja Suomessa ajatellaan läntisin tavoin. Hyvinvoinnin edistäminen ja rauhan rakentaminen on ollut tavoitteemme. Mutta entä pahaan varautuminen, sitä ei aina ole edes huomattu kysyä.

Kauniissa maailmassa ajatellaan kauniisti, ja se on oikein. Jos maailma olisikin aina vain kaunis.

Perustuslakimme antaa vahvan suojan yksilön perusoikeuksille. Todella vaikeita kysymyksiä on kuitenkin nyt edessä; miten suhtautua tilanteeseen, jossa vastakkain punnittavina ovat kollektiivinen turvallisuus ja yksilön oikeudet?

Kun pahaa on tapahtunut, monesti jälkikäteen kysytään, miksi aikanaan ei tehty tarpeeksi terroristin pysäyttämiseksi. Huono vastaus on, ettei ole ollut riittävästi toimivaltuuksia. Sellainen vastaus välittää voimattomuuden tunnetta.

Pahaa on toki vastustettava hyvällä. Mutta pahalle on pantava rajoja. Tarvitaan myös lujuutta ja päättäväisyyttä.

Eurooppa on ollut demokratian, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien vahva puolestapuhuja. Niitä arvoja olemme vieneet ulos, opettajamaisestikin. Tänään me joudumme puolustamaan niitä Euroopan rajojen sisällä.

Euroopan unionia tarvitaan enemmän kuin vuosikymmeniin, mutta se on nyt heikompi ja hajanaisempi kuin koskaan.

EU on menettänyt asemiaan kansainvälisessä politiikassa. Nyt on enteilty, että presidentit Putin ja Trump tulevat käymään keskustelua Euroopasta yli Euroopan. Syyrian osalta taas kerrotaan Venäjän ja Turkin tapailevan rauhaa. EU ei voi olla poissa niistä pöydistä, joissa tulevaisuutta järjestellään.

Omissa toimissaan unioni on kukoistuksen vuosinaan edennyt hyvin syvälle yksityiskohtiin ja laajentunut kovin nopeasti. Nyt on osattava keskittyä siihen, mikä on tärkeintä eurooppalaisille ihmisille ja perheille. Vastaus on: saada elää rauhassa ja turvassa. Terrorismin uhka, sodan pelko tai muuttoliikkeen voima luovat epävarmuutta.

"Selvitäänkö näistä haasteista paremmin yhdessä vai kukin maa erikseen?"
”Selvitäänkö näistä haasteista paremmin yhdessä vai kukin maa erikseen?” (Kuva Tasavallan presidentin kanslia)

Selvitäänkö näistä haasteista paremmin yhdessä vai kukin maa erikseen? Toissa vuoden muuttoliikkeen yhteydessä näimme, että unionimaat kääntyivät jopa toisiaan vastaan, kun erillisratkaisuja tehtiin. Tarjolla voi olla myös satunnaisetuja joillekin muiden kustannuksella. Ne heikentävät kokonaisuutta ja kääntyvät lopulta myös saajan tappioksi. EU on yhtä vahva kuin heikoin lenkkinsä.

Unionin puolustuspoliittinen yhteistyö on nytkähtänyt liikkeelle. Se on hyvä, ja tie on syytä pitää avoimena. Keskusteluun ei kannata lähteä niin, että ensiksi määritellään, mitä yhteistyö ei ole. Parempi on edetä askel askeleelta ja katsoa, minne asti matka mutkitta vie.

Terrorismi on yhteinen vihollinen kaikkialla ja kaikille. Tätä pahaa torjumaan avainasemassa ovat tehokas tiedonhankinta ja -vaihto sekä joustava toiminta eri maiden viranomaisten kesken. EU:lla on tässä tekijän paikka.

Muuttoliike on pakenemista sodasta ja vainosta, mutta myös siirtymistä pois huononevista elinolosuhteista. Vallitsee laajaa yksimielisyyttä, että paras apu olisi paikalla annettu apu. Nyt EU:n 28 jäsenmaata ja komissio lisäksi harjoittavat kukin erikseen kehitysyhteistyötä. Siinä on päällekkäisyyttä ja keskinäistä kilpailuakin. Voimien tehokkaampi yhdistäminen tuottaisi vaikuttavampaa tulosta.

Ilmastonmuutos on tulevaisuudessa keskeinen riski elinolosuhteiden heikkenemiseen laajoilla alueilla. Ilmastonmuutoksen torjuminen on samalla myös muuttopaineiden torjumista. EU on ollut lipunkantaja Pariisin sopimuksen saavuttamisessa ja lipunkantajan roolissa sen tulee jatkaa.

Hyvät kuulijat,

”Ihmiset, eläimet ja kasvit, samasta juuresta, samaa ainetta”, totesi kirjailija Juha Hurme tv-uutisissa joulun aikaan. Niinpä se taitaa olla, ja toimeen on keskenään tultava.

Tutustuimme viime vuonna myös Sulo Karjalaiseen, jolla on karhu kaverina. Että noin katsoo eläin ihmistä, ihminen eläintä, silmästä silmään. Ymmärtävät jotain, paljonkin, toinen toisistaan? Ihmisyyttä vai eläimyyttä, luontokappaleita kumpikin.

Entä ihminen ihmistä, silmästä silmään. Se auttaa näkemään, vaikka toisen avuntarpeen. Auttaa ymmärtämään, että toisellakin on tavoitteita tai vaatimuksia. Taikka opettaa tunnistamaan vaaran ja hallitsemaan pelon.

Varjojen maailma vaatii vastineen. Jos on ymmärrystä ja osallisuutta kansassa, ihmiskunnassa tai luomakunnassa, varjo väistyy.

Haluan toivottaa teille kaikille hyvää Suomen 100-vuotisjuhlavuotta sekä Jumalan siunausta!

Kommentoi Facebookissa