TAIDENÄYTTELY Amos Rexillä Helsingissä avautunut näyttely esittelee belgialaisen surrealismin johtohahmon taiteilija René Magritten (1898–1967) ensimmäistä kertaa suomalaiselle yleisölle. Näyttelyn yli 80 teosta on lainattu useilta eri yksityishenkilöiltä sekä instituutioilta.
Kokonaisuus esittelee Magritten tuotantoa aina varhaisista abstrakteista töistä 1960-luvun kypsään surrealismiin, jonka omaperäisenä mestarina taiteilija parhaiten tunnetaan. Varhaistuotannossaan Magritte sai vaikutteita futurismista ja kubismista, mutta alkoi 1920-luvun puolivälissä kehittää omaa surrealistista tyyliään, jolla pyrki esittelemään ”maailman mysteeriä”.
1900-luvun keskeisiin taidesuuntauksiin lukeutunut surrealismi vaikutti pääasiassa maailmansotien välillä erityisesti kuvataiteen, kirjallisuuden ja elokuvan piirissä. Belgialaiset surrealistit kehittivät Magritten johdolla runoilija André Bretonin luotsaamista ranskalaisista surrealistipiireistä poikkeavan lähestymistavan, jossa painotettiin alitajunnan sijaan todellisuuden tutkimista taiteen kautta. Magritte rinnasti toisiinsa yhteydessä olevia arkisia asioita tai käsitteitä siten, että niiden yhdistelmä aikaansai paljastavan visuaalisen yllätyksen. Tarkoituksena oli tuottaa vastauksia universaaleihin kysymyksiin maalauksen välityksellä.
Amos Rexin näyttely on erittäin katsojaystävällinen ja selkeä perehdyttäen hyvin taiteilijan eri kausien tavoitteisiin ja keinoihin. Näyttely jakaa Magritten työt kahdeksaan vaiheeseen; abstraktit ja esisurrealistiset työt sijoittuvat vuonna 1925 päättyvään kauteen, varhaiset surrealistiset työt vuosiin 1926–1930, sanat ja kuvat 1927–1930, syväyhteys 1930–1940, Renoir-vaihe 1943–1947, ”sikailukausi” 1948, näköistaide 1948–1967 sekä hullun hommia -työt, jotka käsittävät Magritten tekemiä mainostöitä, julisteita ja mainoskuvituksia.
Näyttelyssä annetaan puheenvuoro taiteilijalle itselleen: se on rakennettu René Magritten vuonna 1938 pitämän luennon Elämänviiva pohjalle. Luennossaan Magritte luonnehti surrealismia kuvalliseksi kokeiluksi, jonka päämääränä oli päästä selvyyteen ihmiseen liittyvästä arvoituksesta. Luento toimi eräänlaisena käyttöoppaana hänen maalaustyyliinsä.
Luennossaan Magritte muun muassa kuvailee erään lapsuuden kokemuksensa, jota voi hyvällä syyllä pitää yhtenä avaimena hänen taiteeseensa. Magritte kertoo tapanaan lapsena olleen leikkiä erään pikkutytön kanssa hylätyllä hautausmaalla.
”Kuljimme pitkin maanalaista kammiota, jonka raskaat rautaovet olimme onnistuneet avaamaan, ja missä nousimme takaisin valoon, siinä pääkaupungista tullut taidemaalari maalasi taulua eräällä hautausmaan käytävällä, jota murtuneet kivipylväät ja kuolleet lehdet kuvauksellisesti koristivat.”
Ja vaikka Magritte toteaa sittemmin tunteneensa perinpohjaista epäluuloa taiteilijoita kohtaan, joista suuri osa saattoi luopua vapaudestaan ja valjastaa taiteensa minkä ja kenen hyvänsä palvelukseen, hänellä oli maamerkkinä kokemus ”se taiteen taikavoima, jonka olin lapsuudessa kokenut”. Magritten teoksista voi löytää tuon halun ”nähdä maailma toisin kuin minun haluttiin se näkevän”.
Kaikkein kapinoivimpina halu tulee esille näyttelyn ”sikailukauden” maalauksissa, jotka Magritte teki vuonna 1948 pariisilaisgallerian yksityisnäyttelyyn. Belgialaistaiteilijaa oli vaivannut pariisilaisten osoittama vähäinen huomio ja liian myöhään tullut näyttelykutsu, niinpä hän halusikin enemmän ravistella kuin hurmata taidepääkaupungin yleisöä.
Magritte rakensi näyttelyn uusista, osin räikeänvärisistä ja karrikoidun humoristisista maalauksista, joissa kioskikirjallisuuden, pilapiirrosten ja sarjakuvien aiheita käsitellään agressiivisen karkeasti. Näyttely sai surkean vastaanoton, mutta Magrittelle se merkitsi tärkeää vapauttavaa tekoa. Ehkä asiaa voi verrata siihen vapauttavaan tunteeseen, joka yleensä seuraa julkista itsensä nolaamista, koska samalla vapauttaa itseään liian tiukasta käyttäytymisnormistosta ja odotuksista.
Amos Rexin näyttelyn suuri ansio onkin, että se laventaa ja syventää René Magritten taiteilijakuvaa, joka monelle merkitsee lähinnä kypsän surrealismin kautta vihreine omenoineen tai orvokkikimppukasvoisine naisineen.
Magritten surrealismin tunnuksena usein esitellään myös hänen sanamaalauksiaan kuten ”Kuvien petos”, joka kuvatekstissään toteaa ”Tämä ei ole piippu”. Magritte olikin ensimmäinen taiteilija, joka tarttui filosofi Ludwig Wittgensteinin kielitieteellisiin pohdintoihin. Sanamaalausten teoreettista pohjaa avataan näyttelylehtisessä Magritten Elämänviiva-luentoa lainaten:
”Ei mikään esine ole niin kiinni nimessään etteikö sille voisi löytää sopivampaa. Joskus sana ei viittaa paljon muuhun kuin itseensä.”
Harvemmin esillä on esimerkiksi Magritten Renoir-vaiheeksi kutsutut työt, joissa taiteilija käyttää kirkkaampaa väripalettia ja impressionistien murrettua tekniikkaa.
Työt syntyivät osittain vastapainoksi toisen maailmansodan ja Belgian saksalaismiehityksen ankealle ilmapiirille, mutta myös osoituksena, etteivät Magritten teoksissa esille nostamat kysymykset olleet sidoksissa mihinkään tiettyyn tyyliin. Näissä varsin sadunhenkisissä maalauksissa Magritte mukailee ja siteeraa tiettyjä ranskalaismestari Auguste Renoirin maalauksia.
Kapinahenkisyydestään huolimatta Magritten kaksi viimeistä vuosikymmentä olivat kansainvälisen menestyksen aikaa. Magritten suuri vaikutus surrealismiin onkin tunnustettu, samoin hänen vaikutuksensa esimerkiksi pop-taiteeseen. Etenkin amerikkalaismuseot olivat löytäneet Magritten jo 1940-luvun lopulla ja tunnustuksen huipentumana Museum of Modern Art New Yorkissa omisti hänen töilleen yksityisnäyttelyn vuonna 1965.
Magritte lopettaa Elämänviiva-luentonsa tehtävään, johon hänen Amos Rexissä nyt nähtävänä olevat maalauksensa pyrkivät vastaamaan.
”Kaikki nämä unohdetut asiat, jotka nyt noudevat valoon, saavat minut ajattelemaan, että myös onnellisuutemme on riippuvainen ihmiseen liittyvästä arvoituksesta, ja että ainoa velvollisuutemme on löytää siihen vastaus.”
- Lähde Xavier Canonnen ja Julie Waseigen ohjelmateksti
- Amos Rex Magritte: Elämänviiva 8.2.–19.5.2019
Kommentoi Facebookissa