SUOMI 100 Haapajärvisessä vuokrakaksiossa tuoksuu tuore kahvi. Huoneiston isäntä, Juho Pietikäinen, 103, ojentaa kätensä lämpimään tervehdykseen ja hymyilee.
– Tervetuloa leskimiehen kotipesään. Tilukset ovat pienentyneet ja askeleet lyhentyneet, mutta onneksi itse elämä maistuu hyvälle, veteraani Pietikäinen veistelee hyväntuulisena.
Kunnioitettavista ikävuosistaan huolimatta Juho sanoo olevansa toimintakykyisessä kunnossa.
– Sodassa meni kuulo ja aika on hämärtänyt näkökyvyn, mutta ajatus pelaa kuin nuorilla pojilla. Vielä kuusi vuotta sitten olin vielä tablettivapaa mies, mutta polvileikkaus ja siitä seurannut sairaalabakteeri jätti ikävän perinnön. Arki etenee nyt kepin varassa ja hitaammin, mutta ei tällä vuosisadalla ole enää mihinkään kiire, Haapajärven rintamaveteraani luonnehtii hymyillen.
Veteraani istahtaa lempituoliinsa ja palaa muistoissaan vuoteen 1917, jolloin Iisalmessa syntynyt Juho muutti Amerikan siirtolaisina olleiden vanhempiensa kanssa Haapajärvelle. Kahdeksanlapsinen perhe perusti uuden kotinsa tiettömän taipaleen taakse, vanhaan autiotaloon.
– Elämä oli köyhää. Rahaa ei ollut ja ruokaakin vain sen verran, että pärjäsimme päivästä toiseen.
Muutama lehmä ja pieni peltotilkku antoivat kuitenkin toivoa myös torpparin tulevaisuuteen, kunnes tuli vuosi 1918 ja sisällissodasta toipuvan Suomen yli pyyhkäisi armoton halla.
– Kansalaissota jätti jotakin, mutta halla vei köyhältä kaiken. Perheemme näki nälkää. Vaihtoehdot olivat vähissä, joten jokainen meistä, ikään ja kokoon katsomatta, joutui petun kuorintaan. Isä hankki mustan pörssin kautta sen verran jauhoa, että pettuleipä pysyi suuhun saakka kasassa, veteraani kertoo.
Pokasaha vaihtui konekivääriin
Katovuoden jälkeinen elämä oli Juhon lapsuudenkodissa työntäyteistä, mutta onnellista.
– Koulunkäynti jäi kolmeen vuoteen ja lapsuus loppui tasan 12-vuotiaana. Lähdin isojen miesten hommiin pokasahaa laulattamaan. Viikot asuin savottakämpillä ja viikonlopuksi taivalsin kotiin. Välillä vierähti muutama kyynelkin, mutta voimien kasvaessa sisukin lisääntyi, veteraani muistelee hiljaisena.
Arki 65 miehen asuttamassa savottakämpässä oli Pietikäisen mukaan yksi opettavaisimmista ajan jaksoista.
– Ei siellä peseydytty eikä vaihdettu paitaa. Joskus pyyhkäistiin pahimmat liat hankeen ja loput lahkeisiin. Joskus saattoi joku hienostella ja sipaista kirveen terällä partaansa lyhyemmäksi, veteraani valottaa naureskellen.
Talvet savotassa ja kesät uitossa kasvattivat Juho Pietikäisestä työteliään ja rautahermoisen miehen.
– Köyhänä poikana olin tarkka rahasta, joten en pistänyt tiliä turhuuksiin. Armeijaan astelin kuitenkin hienona miehenä, sillä ostin itselleni uudet jatsarit ja pussihousut. Rahaa jäi vielä sen verran säästöönkin, että pystyin tarvittaessa lainaamaan muutaman markan tovereillenikin.
Alokas Pietikäisen leppoisa kasarmiaika katkesi kuitenkin talvisotaan.
– Kutsu rintamalle ei tullut yllätyksenä, mutta tyhmyyteni takia jouduin etulinjaan tunnustelijaksi. Jos olisin alokasaikana totellut ryhmänjohtajaa ja lähtenyt aliupseerikoulutukseen, niin tulikaste Pelkosenniemellä olisi jäänyt kokematta.
”Palelimme pahviteltoissa”
Lapin Ryhmän konekiväärimiehenä toiminut Pietikäinen muistaa ensimmäisen henkiinjäämistaistelunsa kuin eilisen päivän.
– Kuuluin 15 miehen partioon, joiden tehtävänä oli tehdä niin sanottuja tunnusteluretkiä vihollisen askelmerkeille. Ennen kuuluisaa Pelkosenniemen tulikastetta tunnusteluretket olivat vain pikapyrähdyksiä etulinjassa. Tällä kertaa kiersimme kuitenkin venäläisten selustaan ja jäimme asemiin.
Pietikäinen makasi asetoverinsa kanssa hyytävän kylmässä lumihaudassa odottaen hyökkäyskäskyä.
– Pakkasta oli yli 40 astetta. Valmistauduimme hyökkäykseen, joten liikkuminen oli erittäin rajattua. Kylmyys oli kestokyvyn äärirajoilla, mutta jännityksen takia en tiedostanut todellista tilaani. Jossakin vaiheessa vieressäni ollut vänrikki kuitenkin tiedusteli konepistoolini toimivuutta. Kokeilin ja kauhukseni huomasin sen jäätyneen.
Pietikäinen lähti vaihtamaan asettaan viime hetkellä. Parinsadan metrin juoksulenkki laukaisi verenkierron, joten hän selvisi kiperästä tilanteesta vain säikähdyksellä ja lievillä paleltumavammoilla. Pakkasen puraisut eivät jääneet ainoaan kertaan.
– Kylmyys oli välillä venäläistäkin pahempi vihollinen. Asuimme pahviteltoissa, jonka ainoana lämmönlähteenä toimi pieni kamiina. Nukuimme kamiinan ympärillä saappaat jalassa ja karvalakki päässä. Aamulla heräsimme karuun todellisuuteen pää kuurassa ja lakki jäätyneenä seinään kiinni, Juho kuvailee kokemuksiaan talvisodassa.
Vaikka nuoruus, varovaisuus ja pieni hulluus olivat parhaita vastaiskuja kylmettymiselle, niin erään partiointireissun yhteydessä konekiväärimies Pietikäinen erehtyi vaihtamaan paitaa kovassa pakkasessa.
– Tein arviointivirheen riisuessani märän paidan nuotion ääressä. Vilustuin niin pahoin, että jouduin sotasairaalaan ja sitä kautta toipumislomalle. Erehdyksessä oli kuitenkin se hyvä puoli, että kotiloman aikana sain olla saattamassa sotatoveriani sankarihautaan.
”Ympärillä rätisi ja paukkui”
Jatkosodan aikana Juho Pietikäinen vaihtoi aselajia ja siirtyi tykkimieheksi.
– Hyvän laskutaidon ansiosta pääsin suuntaajaksi ja sitä kautta pois etulinjasta. Suuntaajalta vaadittiin kuitenkin teräviä aisteja ja tilannetarkkuutta, joten sota tykkimiehen saappaissa osoittautui odotettua vaativammaksi.
Tykkimiehen tulikasteensa Haapajärven veteraani muistelee saaneensa Petroskoin valtauksessa.
– Taistelu oli kova. Tykit iskivät tulta ja taivas oli täynnä rautaa. Putket hehkuivat kuumuudesta ja ympäristö oli sakean savuverhon peitossa. Tulituksen päätyttyä korvat olivat lukossa ja päässä humisi, mutta en ajatellut asiaan sen enempää. Vasta 60 vuotta myöhemmin kuulin ensimmäisen kerran lintujen viserryksen, Juho kuvailee hiljaisena.
Selviydyttyään Petroskoin taistelusta tykkimies Pietikäinen sai käskyn siirtyä Syvärin rantaan.
– Perustimme aseman suorasuuntaustykeille. Tehtäviimme kuului venäläisten konekivääripesäkkeiden tuhoaminen. Onnistuimme tehtävässämme sen verran hyvin, että jouduimme täydennysmiehinä lähelle Laatokkaa, Kuuttilahteen. Vihollinen pisti kuitenkin rähinäksi, joten edessä oli äkkilähtö.
Perääntyminen muuttui Pietikäisen mukaan kuitenkin henkiinjäämistaisteluksi, sillä viholliset olivat miinoittaneet sillat, tiet ja pienimmätkin kulkureitit. Matkaa vauhdittivat myös venäläisten maataistelukoneet.
– Ympärillä rätisi ja paukkui. Asetoverit painelivat pitkin puskia, mutta tykkimies ei asettaan jättänyt. Vedimme perässämme kuusituumaisia ”paholaisia”, sillä tykit olivat meidän vastuullamme ja annettu määräys oli yksi rintaman kymmenestä käskystä, sotaveteraani Pietikäinen selvittää.
”Sytytimme löytämämme kynttilänpätkän”
Veteraani Juho Pietikäinen vietti rintamalla myös useamman joulun.
– Ensimmäinen joulu meni korsua kaivaessa, mutta kolme muuta menivät jouluisimmissa tunnelmissa. Muistan eräänkin jouluaaton, kun haimme korsuun kuusen ja koristelimme sen pahvisilla tähdillä. Siitä tuli rintaman komein joulupuu, Juho muistelee naureskellen.
Myös aattoillan tunnelma oli Pietikäisen mukaan juhlallinen.
– Sytytimme löytämämme kynttilänpätkän ja lauloimme joululauluja. Tämän jälkeen avasimme kotoa tulleet paketit, söimme lahjaeväät ja kuuntelimme jouluevankeliumin. Tunnelma oli sodasta huolimatta hyvin harras.
Rintamalle tulleista joulupaketeista Pietikäiselle on parhaiten jäänyt mieleen silavapitoinen sianpotka, purkki sieniä sekä villasukat.
– Olihan se taivaallinen nautinto syödä kunnon siivu läskipitoista lihaa ja nauttia jälkipalaksi ruisleipää paksulla voikerroksella. Siinä unohtuivat hetkiseksi sodan kauheudet, veteraani Pietikäinen muistelee hymyillen.
Veteraani Pietikäinen kuuluu niihin harvoihin, jotka välttyivät Lapin sodalta arpaonnen ansiosta.
– Saksalaisten perään lähtijät valittiin arpomalla ja tällä kertaa onni potkaisi toisella tavalla ja pääsin kotiin.
Kotona tykkimies Pietikäistä odotteli vaimo ja kolme lasta. Arki siviilissä rakentui perheelle, työlle ja oikeille elämänarvoille. Pieni maatila antoi leipäviljan ja maidon, mutta toimeentulo tuli metsätöistä.
– Olin hyväkuntoinen ja terve mies, joten pääsin Metsähallituksen kirjoille hakkuumieheksi. Kolmekymmentä vuotta tein töitä kirveen ja sahan kanssa. En tuijotellut kelloon enkä pitänyt pekkas- ja pakkaspäiviä. Terve ihminen on luotu tekemään töitä, ei laiskottelemaan, Juho muistuttaa hyväntahtoisesti.
Eläkkeelle jäätyään kahdeksan lapsen isä jatkoi elämäntyötään entiseen malliin, joskin pienemmällä vaihteella.
– Olin aikoinaan perustamassa Eläkeliiton Haapajärven yhdistystä, joten toiminnan puitteissa on tullut juotua kahvit jäämeren rannallakin. Istuin 40 vuotta myös veteraanien johtokunnassa ja osa elämästä on vierähtänyt myös paikallisten invalidien sekä koukuttavan boccia-pelin seurassa.
– Elämäni ei ole koskaan ollut tylsää, veteraani Pietikäinen korostaa tyytyväisenä.
Kommentoi Facebookissa