ELÄMÄNTARINA Hyväksyvillä saatesanoilla alkoi rovaniememäisen Hannu Rahikaisen, 73, tie Suomen arvostetuimpien pelimannien joukkoon.
”Jos poika haluaa soittaa, niin eihän siinä sitten muuta kuin hanuri syliin ja lurittelemaan!”
– Siitä on jo aikaa, lähemmäs 70 vuotta, kun sain ensikosketuksen harmonikan ihmeelliseen sielunmaailmaan. Kaikki sai alkunsa kotoani, Jaakolan tuvasta. Siellä kuuntelin illat pitkät ja päivästä toiseen isäni soittoa. Välillä jopa nukahdin sävelten tuudittamana.
Pohjois-Pohjanmaalla, Rantsilassa varttunut Hannu sanoo olleensa vasta viisivuotias, kun hän sai ensimmäisen kerran harmonikan syliinsä.
– Olihan se mahtava tunne, vaikka harmonikka oli poikaa isompi. Koko ei päihittänyt kuitenkaan innostusta. Pienet sormet harhailivat aikansa, mutta yritysten ja erehdysten kautta löytyi se Ukko Nooakin sieltä. Ai että. Nämä olivat hienoja, mutta samalla myös opettavaisia hetkiä. Varsinaisia elämän helmiä, pelimanni Rahikainen muistelee hymyillen.
Mestaripelimanni Hannu Rahikainen kertoo olevansa viidennen polven pelimanni.
– Sukumme on pyörittänyt monet nurkkatanssit ja elonkorjuukekkerit, hääjuhlista puhumattakaan.
Pelimanniperinteen aloitti isoisän isoisä Iikka, joka soitti aikanaan viulua. Jussi – ruma Rahikainen – taisi klarinetin, Jaakko näppäili kaksirivistä ja isä-Erkki soitteli tansseja viisirivisellä hanurillaan.
– Minä jatkan pelimanniperinnettä musiikin ”sekatyömiehenä”, sillä aloitin viisirivisellä ja päädyin kaksiriviseen. Välillä puhaltelen myös klarinettia.
Hannu sanoo saaneensa musiikillisen kasvualustansa kuitenkin kahdelta eri suunnalta.
– Maanviljelijänä toiminut isäni oli erinomainen hanuristi ja tahditti 1930-luvulla monet tanssit. Mutta lahjoja löytyi myös kansakoulun opettajana toimineelta äidiltäni. Hän oli erinomainen harmoninsoittaja ja tämän myötä myös kysytty säestäjä. Ei tullut sellaista laulua eteen, etteikö äitini olisi polkaissut palkeisiin ilmaa ja antanut soiton soida.
”Nuotit kannattaa opetella”
Vaikka Hannu kasvoi sävelten keskellä, niin ensimmäisen oman hanurinsa hän sai oppikoulun kynnyksellä.
– Se oli mieltä ylentävää, kun isä osti ikioman soittopelin. Musisointi sai aivan uuden ja erilaisen kosketuspinnan, vaikka liikkeelle lähtö tapahtuikin täysin alkeista ja vieläpä korvakuulolta. Toki myöhemmässä vaiheessa opettelin nuotit ja onneksi opettelin, sillä yksi tärkeimmistä kehittymisen avaimista on nuottien lukutaito.
Soittajan lahjoistaan huolimatta Hannu ei valinnut leipäpuukseen kuitenkaan musiikkia, vaan keskittyi opintielle, suoritti filosofian lisensiaatin tutkinnon ja teki elämäntyönsä kirjallisuuden ja suomen kielen lehtorina.
– Soittajan ammatti olisi ollut toki mahdollista, mutta lukuinto vei kuitenkin opintielle ja sitä kautta mieluisaan ammattiin opettajana. Näin jälkeenpäin ajatellen tein täsmälleen oikean valinnan.
Opiskeluvaiheessa Hannu ei liiemmälti soitellut.
– Hanuri oli niin sanotusti telakalla. Vain kesäisin saatoin lomien kunniaksi vähän soitella, mutta käytännössä pidin lähes parinkymmenen vuoden mittaisen tauon.
Hannu kutsuu itseään junantuomaksi lappilaiseksi, sillä lehtorin virka toi miehen vuonna 1972 Rovaniemelle.
– Maailma ja sen ilmansuunnat olivat vielä siinä vaiheessa täysin avoimina, mutta päästyäni vuonna 1980 Lapin yliopistoon opettajaksi, koti rakentui automaattisesti Lapin pääkaupunkiin. Elämä muotoutui työn, perheen ja arjen pyörittämisen ympärille. Soittamisen suhteen hiljaiselo jatkui sen sijaan vuoteen -83 saakka, jolloin hanurittomana miehenä hankin itselleni uuden, 5-rivisen hanurin, Hannu muistelee naureskellen.
Kisällistä alan mestariksi
Hannu lähti työstämään taitojaan mestareiden opissa. Opettajina toimivat muun muassa alan maestrot, vuoden 1989 Kultaisen Harmonikan voittaja Tapani Tihinen sekä rovaniemeläinen hanurimestari Juhani Oravala. Hannu kiittelee vuolaasti soitonopettajiaan ja sanoo löytäneensä heidän avullaan aivan uudenlaista kosketuspintaa hanurin käsittelyyn.
– Kehityksen pysähtyminen on tämän lajin pahin mörkö. Avain sen jatkumiseen on kuitenkin oikeanlaisen sormitekniikan hallitseminen, sekä oikealle että vasemmalle kädelle. Kokemuksesta voin kertoa, että töitä se teettää, mutta sitkeä harjoittelu tuottaa kuitenkin toivotun tuloksen. Minun kohdalla voidaan puhua kuitenkin iän ja omien tapojen yhtälöstä, mutta jos oikea tekniikka opetellaan nuorena, niin omaksuminen on paljon nopeampaa.
Opittuaan oikeanlaisen sormitekniikan Hannu soitteli viisirivistään ahkerasti ja viihdytti oman perheen lisäksi myös vieraitaan. Pikkuhiljaa kuulijakunta myös kasvoi. Hannu innostui myös säveltämisestä ja erään kerran kun hän soitteli omia kappaleitaan, vaimo luokitteli ne pelimannimusiikiksi ja ehdotti siirtymistä kaksiriviseen.
– Niinpä vaimoni innoittamana otin asiasta kopin ja tilasin kaksirivisen hanurin. Siinä vaiheessa, kun nostin sen ensimmäisen kerran polvilleni, tunsin, että tämä on oma soitin. Siitä on nyt 22 vuotta ja päiväkään en ole valintaani katunut.
Kaksirivinen on Hannun mukaan kuitenkin vaikeampi soittaa kuin 5-rivinen hanuri.
– Kaksirivinen on vaihtuvaääninen, joka vaatii viisiriviseen verrattuna eri soittotekniikan. Lyhyesti sanottuna; kun kaksirivisessä painetaan nappi pohjaan, niin palkeita vetämällä ja työntämällä tulee eri ääni. Tämä vaati kovaa harjoittelua.
Mestari harjoittelee aina
Viimeiset 12 vuotta Hannu on pyhittänyt elämänsä ja arkensa pelimannimusiikille.
– Eläkkeelle jäätyäni ryhdyin harjoittelemaankin ihan kunnolla. Parhaimmillaan soitin kahdeksan tuntia päivässä ja vuositasolla soittotunteja kertyi hurjat 1 800. Nykyään lurittelen päivässä vain 3–4 tuntia, mutta tälläkin määrällä saan pidettyä soittokuntoa yllä.
Vaikka Hannu Rahikainen on tunnettu ja palkittu kaksirivisen taitaja, niin Rovaniemen pelimanni pitää tärkeänä, ettei soitto lakkaa soimasta. Vuosikymmenten saatossa Hannu on päässyt pureutumaan antaumuksella myös pelimannimusiikin syvimpään olemukseen.
Rahikainen on kuitenkin siinä mielessä oman tien kulkija, että hän opettelee kappaleet nuoteista, mutta soittaa ne ulkomuistista. Mestaripelimanni Rahikainen on opastanut kaksirivisen soitossa myös muun muassa Lapin läänin ex-maaherra Hannele Pokkaa sekä antanut alkuoppia myös presidentti Tarja Haloselle.
Hannu Rahikainen on vieraillut vuodesta 1995 lähtien Kaustisten Kansanmusiikkijuhlilla, kesällä 2018 Rahikaiselle myönnettiin tapahtuman yhteydessä Mestaripelimannin arvo. Pelimannimusiikkia Hannu kuvailee sanalla ”sielun balsami.”
– Vanhempaa tanssimusiikkia edustava pelimannimusiikki on rytmin ja nostalgian suloinen sekoitus, joka saa aikaan vahvoja tunteita. Ja kun soitanta menee niin sanotusti ”jalan alle”, olemme onnistuneet.
Hannu käy mielellään esiintymässä myös vanhusten luona.
– Hoivakodeissa vierailut ovat tämän lajin suola. Esimerkiksi muistisairaille ihmisille musiikki ja ennen kaikkea pelimannimusiikki ovat täydellistä terapiaa. Mikään ei ole hienompaa, kun Haudanmaan hääpolskan soidessa, mummat ja paapat läpsivät jalkaa lattiaan ja tapailevat laulun sanoja. Nämä ovat pelimannin palkitsevimpia hetkiä.
Lue myös: Savolainen korpisoturi toimi myös rintaman hanuristina – ”Ilo oli kasattava pienistä palasista”
Kommentoi Facebookissa