KANSAINVÄLINEN NAISTENPÄIVÄ Tasa-arvoisemman yhteiskunnan pitäisi olla kaikkien tavoitteena myös muulloinkin kuin juhlapuheissa. Nigeriassa 1977 syntynyt Chimamanda Ngozi Adichie ponkaisi maailmanmenestykseen romaanillaan Puolikas keltaista aurinkoa, josta hän sai myös arvostetun Orange Prize -palkinnon 2007. Nykyisin hän asuu osan vuodesta myös Yhdysvalloissa.
Adichie ehdottaa, että entistä useampi ryhtyisi kutsumaan itseään feministiksi ja alkaisi haaveilla ja suunnitella entistä oikeudenmukaisempaa maailmaa.
Nyt suomeksi ilmestynyt Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä -kirjanen perustuu Chimamanda Ngozi Adichien puheeseen jonka hän piti jo 2012 TEDxEustonissa, joka on vuosittain järjestettävä Afrikka-teemainen konferenssi.
Vaatimattoman kokoinen, yhden pitkän esseen sisältävä 45-sivuinen kirja on ilmestynyt useassa maassa ja siitä on sosiaalisen median myötä tullut kansainvälinen ilmiö. Kirjan liepeessä on lainaus The Telegraph -lehdestä:
”Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä voi hyvinkin olla koko vuoden tärkein kirja”.
Sanoma on tänään entistä tärkeämpi
Esseessään Adichie määrittelee uuden vuosituhannen feminismin ja kertoo sukupuolten tasa-arvoon liittyviä tapahtumia omasta elämästään niin Nigeriassa kuin Yhdysvalloissakin.
Mielenkiintoista on, että ilmestyessään nyt suomeksi, sen sanoma tuntuu entistä tärkeämmältä, kun samaan aikaan luemme uutisia, joissa naisten arvoa ja asemaa pyritään kaventamaan vallanpitäjien toimesta.
Vaalikamppailu Yhdysvalloissa toi julkisuuteen nauhoitukset, joissa liikemies Donald Trump arvioi naisia karkein sanakääntein ja koto-Suomessammekin Elinkeinoelämän keskusliiton toimitusjohtaja Jyri Häkämies määrittelee naisen arvon työmarkkinaeuroilla lausumalla, että suomalaiset naiset on saatava nopeammin perhevapailta työelämään.
Toisaalta osa miespuolisista päättäjistä on nähnyt, ettei ole huono asia puhua tasa-arvoisemman yhteiskunnan rakentamisen puolesta ja ilmoittautunut feministeiksi Adichien ehdottamaan tapaan. Näin ovat tehneet meillä viimeksi Antti Rinne, joka julisti puolueensa feministiseksi puolueeksi ja Kanadassa pääministeri Justin Trudeau.
Kirjassaan Adichie määrittelee uuden vuosituhannen feminismin ja kertoo sukupuolten tasa-arvoon liittyviä tapahtumia omasta elämästään niin Nigeriassa kuin Yhdysvalloissakin.
Mitä tarkoitamme feminismillä?
Adichie määrittelee feminismin kirjassaan useampaan otteeseen ja se onkin tarpeen, niin paljon pelkkää sanaa ”feministi” käytetään poliittisena lyömäaseena tai synonyyminä miesvastaisuudelle. Kaavamaiset käsitykset, stereotypiat feminismistä rajoittavat ja kaventavat sanan merkitystä. Feministi-sanaan on kertynyt paljon negatiivista painolastia kuten kirjassa satiirisesti listataan:
”Feministi vihaa miehiä, rintaliivejä ja afrikkalaista kulttuuria, feministin mielestä naisilla pitäisi aina olla yliote suhteessa miehiin, feministi ei käytä meikkiä eikä deodoranttia, feministi ei poista ihokarvoja, feministi on huumorintajuton ja jatkuvasti pahalla päällä.”
Kuultuaan vastaavaa hyviltä ystäviltäänkin, Adichie kertoo halunneensa jo vuosia sitten selvittää mitä feminismi on ja löytäneensä vastauksen sanakirjasta:
”Feministi on henkilö, joka uskoo sukupuolten yhteiskunnalliseen, poliittiseen ja taloudelliseen tasa-arvoon.”
Määritelmän luulisi olevan helposti hyväksyttävissä, huulipunaa ja korkkareitakin voi käyttää.
Adichie toteaa myös isoäitinsä äidin olleen feministi, vaikkei tämä tuntenut koko sanaa. Isoisoäiti karkasi mieheltä, jonka kanssa ei halunnut mennä naimisiin ja valitsi puolisonsa itse. Hän pani vastaan, protestoi ja sanoi suorat sanat, kun hänestä tuntui, että häneltä vietiin maat ja liikkumavapaus siksi, että hän oli nainen.
Hyvin käyttökelpoisesti Adichie määrittelee feminismin myös siten, että ”feministi on kuka tahansa, joka myöntää, että sukupuoli aiheuttaa ongelmia ja että meidän on löydettävä niihin ratkaisu, pystyttävä parempaan. Meidän kaikkien, niin naisten kuin miestenkin”.
Lapsi muistaa epäoikeudenmukaisuuden
Adichie kertoo alakoulukokemuksestaan kaakkoisnigerialaisessa Nsukkalassa, jossa opettaja pitää kokeen ja lupaa siinä parhaiten pärjäävän saavan toimia myös luokan järjestäjänä. Asema oli merkittävä, sillä järjestäjä kirjoitti päivittäin meteliä pitävien nimet muistiin ja sai kaiken lisäksi käyttöönsä kepin, jota kanniskella, kun piti silmällä mekastavia oppilaita.
Keppiä ei saanut tietenkään käyttää, mutta sen valtasymboli oli ilmeinen ja yhdeksänvuotias Adichie halusi kovasti järjestäjäksi.
Hän pärjääkin kokeessa parhaiten, mutta sitten opettaja pudottaa pommin; järjestäjän täytyy olla poika. Opettaja on unohtanut mainita asian, koska on pitänyt sitä niin itsestään selvänä.
Toiseksi parhaiten kokeessa pärjännyt on poika, hänestä tulee järjestäjä. Käy vielä niin, ettei kyseinen poika ole innostunut partioimaan luokassa keppi kädessä, kun taas Adichie olisi ollut enemmän kuin innokas. Tyttönä hänestä ei vain voinut tulla järjestäjää. Hän ei unohtanut kokemusta.
Koulukertomus kuvittaa sitäkin miten asiat tarpeeksi monta kertaa toistuttuaan alkavat tuntua meistä normaalilta. Jos näemme jatkuvasti korkeimmilla johtopaikoilla vain miehiä, alkaa tuntua luonnolliselta, ettei muilla ole sinne asiaakaan.
Mitä voisimme tehdä, jotta tasa-arvo toteutuisi?
Sukupuolesta on vaikea keskustella – kuten Adichie huomauttaa – ja aihe ärsyttää monia, sekä miehiä että naisia. Jotkut miehet kokevat feminismin myös uhaksi, jonka Adichie arvelee kumpuavan epävarmuudesta. Vallitsevan tilan muuttaminen tuntuu pelottavalta, vaikka tasa-arvoisempi yhteiskunta mahdollistaisi kaikille sukupuolille onnellisemman elämän.
Miesten ylivaltaa naisiin nähden perustellaan usein kulttuurisilla syillä, Adichie toteaa kulttuurin kuitenkin muuttuvan jatkuvasti. Hän mainitsee esimerkiksi sisarensa viisitoistavuotiaat kaksostytöt, jotka olisi tapettu, jos he olisivat syntyneet sata vuotta sitten.
Igbot, johon heimoon Adichien perhe kuuluu, uskoivat vielä sata vuotta sitten kaksosten syntymän tietävän pahaa, mutta nykyisin kukaan igbo ei surmaisi lapsiaan uskomuksen vuoksi.
Pohjimmiltaa kulttuuri turvaa kansan tulevaisuuden, Adichie huomauttaa. Sen muuttumiseen voimme kaikki vaikuttaa, me määräämme millainen kulttuurimme on, eikä kulttuurimme millaisia olemme.
Kommentoi Facebookissa