ROMANIKULTTUURI Hurautan ylistarolaisen omakotitalon pihaan reippaasti etuajassa. Ajattelin istahtaa hetken autossa ja odotella ajan kulumista, mutta ulkoportaille ilmestyvä nainen viittilöi tulemaan tupaan. Tottelen pyyntöä, totta kai.
– Tervetuloa kotiimme! Isäntä on vielä suihkussa ja minäkin kotivaatteissa, mutta ole hyvä ja käy sisään, ystävällisesti hymyilevä nainen pyytää ja ojentaa kätensä tervehdykseen.
Päivi ja Jari Stenrothin koti on kaunis. Vaaleat pinnat, lämminhenkinen sisustus sekä tyylikkään jyhkeät huonekalut ovat kuin suoraan sisustuslehtien sivuilta.
– Olemme tehneet tästä oman näköisemme paikan, sillä koti merkitsee meille muutakin kuin kääntymis- ja yöpymispaikkaa. Se on turvasatama, jonne on hyvä palata ja paras olla. Kotona voimme vapaasti ottaa pienen irtioton jopa omista perinteistä, kuten esimerkiksi romanipuvun käytöstä. Myöskään kotitöiden suhteen emme elä enää totuttujen tapojen mukaisesti. Jos tarve niin vaatii, niin Jarista saan erinomaisen kaverin myös keittiöön, Päivi kertoo kiitollisena.
Myös Jari on vaimonsa kanssa samoilla linjoilla.
– Koti on meille henkisten arvojen päätepysäkki. Pidämme tärkeänä, että perheemme arvot rakentuvat rakkaudesta, rajoista ja kanssaihmisen tasavertaisesta kunnioittamisesta. Olemme vähemmistönä valtaväestön keskuudessa, joten meidän tulee piirtää raamit suvaitsevaisuudelle ja opetella elämään yhdessä erilaisina.
Vahvan naisen karisma
Päivi, 42 ja kymmenen vuotta vanhempi Jari ovat molemmat kasvaneet vanhoillisessa romaniperheessä. Lapualla varttunut Jari muistelee kasvuympyröitään suurella lämmöllä.
– Meitä oli yhdeksän veljestä, joista minä olin nuorin. Elämä oli tasaista ja arki hyvää, vaikka mitään ei ollut yllinkyllin. Toimeentulo oli kuitenkin riittävä ja rakkautta paljon. Tällä pärjäsi jo pitkälle.
Jarin vanhemmat kuuluivat siihen ikäluokkaan, ettei heillä ollut mitään ammattia.
– Niinpä elanto hankittiin kulkukaupalla. Välillä vanhempani kiersivät jopa yhdessä. Äiti möi pitsiä ja isä muuta tarvetavaraa. Kulkuneuvoina olivat polkupyörä ja linja-auto, joten etäisyydet rajoittuivat lähikylille.
Kuitenkin siinä vaiheessa, kun Jarin äiti ajoi ajokortin, kulkukaupan luonne muuttui.
– Se oli meidän piireissä iso tapahtuma, sillä äitini oli 1960-luvulla ensimmäinen romaninainen, joka ajoi ajokortin. Äiti oli muutenkin toiminnan nainen ja rikkoi omalla ennakkoluulottomuudellaan monia raja-aitoja. Hänestä löytyi sitä vahvan naisen lempeää karismaa, jolla oli uskomaton taito muuntautua tilanteen mukaan.
Isäänsä Jari luonnehtii kansanmieheksi, jolla oli hyvin merkittävä asema kotipaikkakunnallaan Lapualla.
– Hän oli niin sanottu pieni suuri mies, jota kunnioittivat myös valtaväestön edustajat. Hän opetti niin meille lapsille kuin kanssakulkijoillekin, että jokainen ihminen on omalla tavallaan arvokas. Isäni piti myös yhdessä elämisen taitoa suurena rikkautena. Hän muistuttikin aina, että ihmiset ympärillämme ovat silta parempaan huomiseen.
”Jäin kaiken ulkopuolelle”
Töysässä varttunut Päivi sanoo kasvaneensa sijaisperheessä, jossa elanto hankittiin perinteiseen tapaan kulkukaupalla. Hänet sijoitettiin taaperoikäisenä kuusilapsiseen romaniperheeseen.
– Koen saaneeni hyvin patriarkaalisen kasvatuksen. Sijaisäidin isä, paappa oli suvun pää eli patriarkka. Hän oli hyvin tärkeä henkilö, mies jota kuunneltiin ja kunnioitettiin. Paappa oli vahvan lempeä, mutta hänen opettavaiset sanansa menivät perille. Hän viitoitti tien ja jakoi elämän eväät, joista päällimmäiseksi jäivät mieleen: ”Anna hyvän kiertää ja pysy totuuden tiellä.”
Paapan jakamille saatesanoille on Päivin mukaan ollut tarvetta, sillä taustojensa takia hän on joutunut kokemaan myös syrjintää.
– Jouduin yläasteella koulukiusatuksi. Nimittely oli kuitenkin pientä verrattuna yksinäisyyteen. Kavereita ei ollut ja jäin muutenkin kaiken ulkopuolelle. Kukaan ei halunnut joukkoonsa, koska olin manne. Tämä romutti täysin itsetuntoni, Päivi muistelee hiljaisena.
Romanitaustansa takia Päivin oli vaikea päästä myös työelämään kiinni.
– Minuun ei yksinkertaisesti luotettu. Tämä tuli ilmi erityisesti eräässä kierrätyskeskuksessa, jossa olin 17-vuotiaana kesätöissä. En saanut edes avaimia käyttööni, jotta olisin päässyt töihin. Tunsin itseni todella eriarvoiseksi ja tämän seurauksena itseluottamukseni romahti jälleen nolliin.
Ystäviensä ansiosta Päivi ei antanut kuitenkaan periksi.
– Me romanit kannamme toistemme tuskan, tuemme ja tarvittaessa nostamme takaisin kovalle maalle. Näin tapahtui myös minulle. Päästyäni paikallisen siivousfirman listoille tunsin ensimmäistä kertaa olevani tervetullut työyhteisön jäseneksi. Minua pidettiin tasavertaisena ja annettiin luottamuksen osoituksena jopa avaimet työkohteisiin. Luottamuksen tunne paikkasi itsetuntoa ja oli kokonaisuudessaan niin iso juttu, että innostuin jopa opiskelemaan, Päivi muistelee kiitollisena.
”Elämässä tarvitaan pelisilmää”
Valmistuttuaan koulunkäynnin ohjaajaksi Päivi työskenteli viiden vuoden ajan maahanmuuttajaluokassa ja toimi osan ajasta myös opettajan sijaisena.
– Se oli hienoa aikaa, mutta ajan myötä kuitenkin väsyin ja jäin pois.
Ennen kotiäidiksi siirtymistään Päivi työskenteli hetken aikaa päiväkodissa.
– Sijaisvanhemmuus on kuitenkin unelmieni työkenttä. Paappani neuvoa kunnioittaen, pistin hyvän kiertämään.
Sen sijaan Jari sanoo tiensä työelämään olleen odotettua helpompi.
– Olen edennyt elämässäni hyvin eteläpohjalaiseen tyyliin. Olen toiminut jämäkästi ja tarvittaessa luovien. Romanina valtaväestön keskuudessa tarvitaan myös sitä kuuluisaa pelisilmää. Sillä pärjää yllättävän pitkälle, rengasliikkeestä työuransa aloittanut Jari paljastaa hymyillen.
Tällä hetkellä Jari työskentelee myös nuorten parissa.
– Valmistuin reilut kymmenen vuotta sitten nuorten vapaa-ajan sekä romaanikulttuuriohjaajaksi. Pääsin työharjoitteluun Seinäjoen kaupungille ja kun harjoittelu päättyi, sain vakinaisen paikan.
Perhetyöntekijänäkin toiminut Jari luonnehtii työtään nuorten parissa hyvin tärkeäksi.
– Tykkään ratkaista ongelmia. Työni kautta voin vaikuttaa romaninuorten arkeen, heidän koulutukseensa ja myös siihen, millaisen kasvualustan he saavat elämälleen. Pyrin henkilökohtaisissa toiminnoissani siihen, että romanit saavat edes mahdollisuuden tasavertaiseen arkeen. Helppoa se ei ole, mutta omilla valinnoillaan voi vaikuttaa moniin asioihin. Kun ovi avataan, niin voimme itse vaikuttaa siihen, että pysyykö se myös auki.
Talo elää tavallaan
Vaikka Stenrothin perheessä ovet ovat olleet aina avoinna myös valtaväestölle, niin ajaton toimintatyyli ei ole vaikuttanut itse romanikulttuurin vaalimiseen.
– Talo elää tavallaan ja vieraat kulkevat ajallaan. On hienoa, kun voimme edetä samaan suuntaan, vaikka taustalta heijastuukin vielä kulttuurillisia eroja, kuten pukeutumistyyli ja käyttäytymiskoodi. Käytännössä erot ovat ajan myötä kuitenkin kaventuneet. Mystisyys on pikkuhiljaa katoamassa, sillä me saunomme, vietämme samoja juhlia ja syömme samaa ruokaa kuin muutkin suomalaiset, Päivi ja Jari selvittävät.
Vaikka aika muuttaa muotoaan, niin on asioita, joita romanit vaalivat sukupolvesta toiseen.
– Kunnioitus vanhempia ihmisiä kohtaan, kuten myös kanssakulkijan pyyteetön auttaminen kulkeutuvat isältä pojalle ja äidiltä tyttärelle. Romaniperinteiden kirkkaimmaksi kruunuksi luonnehtisin kuitenkin kotona opittuja käytöstapoja. Sanat kiitos, anteeksi ja kuinka voit eivät koskaan kulu käytössä.
Myös suvaitsevaisuuden suhteen on tapahtunut romanien ja valtaväestön välillä lähestymistä, mutta Jarin mukaan työstettävää riittää tälläkin saralla. Paras lääke suvaitsevaisuuteen on läsnäolo.
– Samalla kun kohtaat romanin, kohtaat rohkeasti myös omat asenteet. Ja siinä vaiheessa, kun voimme olla luontevasti toistemme seurassa ja heittää rennosti jopa romanivitsejä tai päinvastoin, niin olemme saavuttaneet jotakin todella suurta. Haluan muistuttaa, että romanivaatteiden sisällä on aina tavallinen ihminen.
Kommentoi Facebookissa