KOLUMNI Monessa koululuokassa kierretään samaa ajorataa; rahaa tarvittaisiin retkiin ja tapahtumiin, mutta samalla vanhempainyhdistysten toimintaan osallistuu yksi kolmestakymmenestä. Rahapuuta on turha kasvattaa, joten ainoat vaihtoehdot ovat käytännössä A) laittaa vanhemmat myymään roinaa, B) laittaa lapset myymään roinaa tai C) laskuttaa luokkaretki vanhemmilta suoraan tai salaa.
Ratkaisuina tuotteiksi ovat perinteisesti olleet ikivihreät suosikit. Keksit, sukat, hammasharjat, alusvaatteet, suklaapatukat. Kaikki ulkomailta.
Asia on kuitenkin sillä lailla, että nämä tuotteet maksavat kaupassa suurin piirtein puolet vähemmän. Tämä johtuu siitä, että tuotteiden välittäjä tarvitsee osuuden myös itselleen. Ja se osuus ei ole tässä tapauksessa mikään small blind. Bisnes on rakennettu bisnekseksi – myyrän työtä tekevät lapset ja heidän vanhempansa.
Kuka oikeasti haluaa ostaa vessapaperia tuplahintaan, että lapset pääsevät tutustumaan yhdessä maailmaan? Vaihtoehtoina kun on tehdä asiat helposti tai opettavaisesti. Tilisiirrolla tai yhteisellä ajalla.
Jos oikeasti haluttaisiin tehdä varainhankinnasta opetustilaisuus, lapset eivät tekisi orjatyötä vaan toteuttaisivat itseään: esiintyminen, askartelu, somekilpailut, pelit ovat vain alkusoittoa tässä monien mahdollisuuksien maassa. Myyjäiset voitaisiin viedä seuraavalle levelille ja ottaa osaksi vaikka lukuvuosiohjelmaa. Sieltä saattaisi joku löytää itselleen vaikkapa uratoiveen tai muun mielenkiinnon kohteen.
Itse kuvaamataidon tunnilla tehty joulukortti ansaitsee mielestäni muidenkin kuin meikäläisen kolikot, jos vaihtoehtona on ostaa isoäidin suklaakeksejä Ruotsista.
Mutta niin. Kun niihin myyjäisiin nyt ei vain ole aikaa.
Koulukuvissa on vastaavanlainen tilanne: rahavirta valuu vieläkin kovempaa vauhtia pisuaariin. Suomen suurin toimija tahkoaa miljoonia, koska hinnat vain yksinkertaisesti voi vetää hissillä ullakkokerrokseen. Järjestelykorvaukset löytyvät toivon mukaan koulun stipendirahoista tai sitten jonkun toimikunnan kahvipöydästä, sitä kun on vaikea tarkistaa.
Tätä ei kuitenkaan viidenkympin kuvalaskua maksava vanhempikaan aina tiedä.
Toisaalta koulukuvauksen ainoa järkevä opetus on sen mielivaltaisuus; selfie-maailman sadat eri otokset eivät vielä ole kymmenvuotiaan arkipäivää – salama räpsähtää kerran tai kaksi, ja postissa odottaa todellinen lopputulos. Kun katsoo koulukuvien laatua ja omaa kotialbumiaan, niin eron huomaa vain siitä, että toinen on historiallisesti paperilla jo alun alkujaan.
Vaihtoehtona kun olisi ottaa valokuvaus ja ylipäätään älypuhelimet hyötykäyttöön, hoitaa koulukuvat itse, herättää jonkun nuoren mielenkiinto ammattia kohtaan. Vieläpä ilman palautettavaa paperijätettä.
Kommentoi Facebookissa