Voiko antaa anteeksi? Kansanmurhasta selviytyneelle tärkeintä on työ, ettei sama tapahtuisi uudelleen

Hédi Fried saapui Auschwitziin junalla tuhansien muden kohtalotovereidensa kanssa. Asema on edelleen olemassa.

Hédi Fried saapui Auschwitz-Birkenaun keskitysleireille junalla tuhansien muden kohtalotovereidensa tavoin. Krakovan lähellä sijaitseva asema on edelleen olemassa. (Kuva Kari Kallonen)

Hédi Friedin kirja ”Kysymyksiä joita minulle on esitetty keskitysleiristä” on kauhistuttavan ajankohtainen.

HOLOKAUSTI Keskitysleiriltä selvinnyt, nyt 93-vuotias Hédi Fried muistaa edelleen päivän, jolloin hän menetti vanhempansa. Toukokuun 18. ja 19. päivän välisenä yönä 1944 Auschwitziin saapui juna, jossa 19-vuotias Hédi oli sisarensa ja vanhempiensa kanssa yhdessä viimeistä kertaa. 

He olivat matkanneet Unkarista Puolaan kolme päivää ja kolme yötä mitä hirvittävimmissä olosuhteissa. Karjavaunuihin, jotka oli tarkoitettu kahdeksalle hevoselle, oli ahdettu sata ihmistä kuhunkin. Kaikille ei ollut tilaa istua, pienestä ikkunasta tuli hiukan valoa ja ilmaa, ovet oli lukittu ulkoapäin. Ainoina varusteina kaksi ämpäriä ulosteita varten ja kaksi ämpärillistä vettä, löyhkä ja jano yltyivät matkan aikana sietämättömiksi.

Mutta pahin oli vasta edessä, kun sillä kertaa kaikkiaan 3007 unkarinjuutalaista kuljettaneet karjavaunut pääsivät määränpäähänsä.

Auschwitz oli tuhoamisleiri ja uusista saapujista eroteltiin nuoret ja terveet työleireillä käytettäviksi, vanhukset, sairaat ja lapset pääsääntöisesti kaasutettiin hengiltä heti. Hédi ja pikkusisarensa Livi näkivät äitinsä viimeisen kerran piikkilanka-aidan edustalla, missä tohtori Josef Mengele erotti raipallaan tyttäret vasemmalle, äidin oikealle. Perheen isä oli jo heti vaunusta alas laskeuduttaessa eroteltu miesten jonoon. 

Saapumista seuraavana yönä Hédin vanhemmat vietiin suihkuhuoneeseen, minne heidät uskoteltiin vietävän pesulle, mutta veden sijaan suihkuhuoneisiin päästettiin Zyklon B -kiteitä. Hédi Fried kirjoittaa, ettei koskaan saanut hyvästellä vanhempiaan, ei halata viimeistä kertaa.

Unkarinjuutalaiset kuljetettiin keskitysleirille karjavaunuilla, joihin oli kahdeksan hevosen sijasta sullottu sata ihmistä.
Unkarinjuutalaiset kuljetettiin keskitysleirille karjavaunuilla, joihin oli kahdeksan hevosen sijasta sullottu sata ihmistä. (Kuva Kari Kallonen)

Elämän tarkoitus holokaustin jälkeen

Alkuvuodesta suomeksi ilmestynyt Hédi Friedin pieni kirja Kysymyksiä joita minulle on esitetty keskitysleiristä (Nemo) on suunnattu erityisesti nuorille ja se sopisikin hyvin yläkoulujen opintoihin. Yhtä tärkeä ja ajankohtainen se on silti aikuistenkin luettavaksi. Suomalaisen laitoksen esipuhe on kirjailija Sofi Oksasen, joka huomauttaa, ettei oikeus muistaa ole itsestään selvää. Oikeus muistaa ja puhua asiasta edellyttää lehdistön-, ilmaisun- ja tiedonvapautta, jotka mahdollistavat hirmutekojen julkisen käsittelyn ja uhrien muiston kunnioittamisen.

Kirjassaan Fried käy hyvin analyyttisesti läpi kysymyksiä, joita koululaiset ovat häneltä kysyneet kuten: ”Miten kokonainen kansa saattoi asettua tukemaan Hitleriä”, ”Miksi ette tehneet vastarintaa”, ”Mikä auttoi sinua selviämään hengissä”, ”Oliko myös kilttejä SS-sotilaita” ja ”Oletko joutunut uusnatsien kohteeksi?

Hédi Fried vastaa kaikkiaan 46 kysymykseen ilman pateettisuutta ja niin suorasukaisesti, että lukijan sydäntä riipii. Fried uskoo säästyneensä hengissä, jotta voisi kertoa siitä, mitä juutalaisten kansanmurhassa tapahtui. 

Ellei kukaan kerro holokaustista, se unohdetaan, ja se, mikä on unohdettu, voi helposti tapahtua uudelleen. Jos holokausti unohdetaan, ei jäljelle jää mitään merkkejä siitä, että ne kuusi miljoonaa juutalaista, ja lukematon määrä kommunisteja, homoseksuaaleja, vammaisia, romaneja ja muita vähempiarvoiseksi luokiteltuja koskaan edes olisivat olleet olemassa.”

Juutalaisvastaisuus ääriliikkeissä vahvistuu

Antisemitismi on jälleen nostamassa päätään eri puolilla maailmaa, huolestuttavia viestejä on kuulunut muun muassa Ranskasta, jossa juutalaisvastaisuudella elämöi sekä radikaali-islamistit, että äärivasemmiston ja äärioikeiston liikkeet.

Ranskassa viimeisin antisemitismin kasvusta kertova teko paljastui viime kuussa, jolloin 85-vuotias Mireille Knoll löytyi 11 puukotusiskulla murhattuna asunnostaan ja teon motiivi näyttää vahvasti juutalaisvastaisuudelta. Ranskan sisäministeri Gérard Collomb totesikin Reutersin mukaan, että Ranskalla on edelleen pitkä tie kuljettavanaan antisemitismistä vapautuakseen.

Collomb huomautti, että alkuvuoden aikana Ranskassa on kirjattu 33 juutalaisvastaiseksi luettavaa tekoa ja hän luonnehti antisemitismiä syöväksi, jonka ei saa antaa kalvaa ranskalaista yhteiskuntaa. Myös presidentti Emmanuel Macron kuvaili Twitterissä Knollin murhaa hirvittäväksi rikokseksi ja lupasi vahvan tukensa antisemitismin vastaiseen taisteluun.

Myös Puolasta kuuluu kummia, tammikuussa hyväksyttiin laki, jolla halutaan estää Puolan syyttäminen holokaustista. Lain nojalla esimerkiksi Auschwitz-Birkenaun keskitysleirien kutsuminen ”puolalaisiksi keskitysleireiksi” sekä muut viittaukset Puolan osasyyllisyyteen voivat johtaa vankeusrangaistukseen.

Ruotsissa myös keskitysleiriltä selviytyneet vanhukset kuten Hédi Fried ovat joutuneet vihakirheiden kohteiksi.
Ruotsissa myös keskitysleiriltä selviytyneet vanhukset kuten Hédi Fried ovat joutuneet vihakirjeiden kohteiksi. (Kuva Karl Gabor)

Vääryyksiin on reagoitava heti

Hédi Fried korostaa kirjassaan useaan otteeseen, ettei vääryyksiin ja rasismiin saa mukautua. Hän huomauttaa, ettei ihminen koskaan halua uskoa, että pahin tapahtuisi juuri hänelle. Fried kertoo miten itsekin halusi uskoa SS-miestä, joka vakuutti hänen isälleen, että kaikki mitä isä oli kuullut juutalaisten vainoamisesta oli silkkaa pötyä, saksalaisethan olivat sivistyneitä ihmisiä.

Kuten Fried kirjassaan toteaa, 30-luvun alussa natsiaatteella ei ollut kovin suurta kannattajajoukkoa, eikä väestö Saksassa yleisesti ottaen ollut kovinkaan juutalaisvastaista. Mutta taitavalla ja systemaattisella propagandalla, joka ulottui läpi ikäryhmien, Adolf Hitler kumppaneineen onnistui tekemään juutalaisuudesta syntipukin lähes kaikkiin kansan kokemiin kärsimyksiin.

Saksan hallitsemilla alueilla juutalaisten taloudelliset olot huononivat asteittain. Ensin valtion palveluksessa olevat erotettiin. Juutalaiset lääkärit ja asianajajat saivat ottaa asiakkaikseen ainoastaan juutalaisia. Ei-juutalaiset eivät saaneet ostaa juutalaisten kaupoista. Kouluja ja yliopistoja suljettiin juutalaislapsilta.

Oloja kurjistettiin ensin vähin erin, ja Fried toteaa yhden holokaustin opetuksen olevan, ettei vääryyksiin saa koskaan tottua. Vaikka yksittäinen epäoikeudenmukaisuus ei tuntuisi maailmanlopulta, vääryyksillä on taipumus kasaantua, ja lopulta tilanne on kestämätön.

Vääryyksiin on reagoitava, kun ne yhä ovat kapaloissaan. Reaktioiden olisi pitänyt tulla Saksassa 30-luvun alussa. Vain pari vuotta myöhemmin oli jo liian myöhäistä.”

Vapauteen halki miinoitetun Pohjanmeren

Kun Auschwitz vapautettiin keväällä 1945, Hédi sisarineen oli jo siirretty ensin työleirille Hampurin lähelle ja lopulta Bergen-Belseniin. Berliiniä kohti marssineet brittisotilaat löysivät puolittain vahingossa leirin huhtikuun 15. päivänä 1945. Tällöin Hédi oli jo sairastunut vakavasti pilkkukuumeeseen ja kiittää sisarensa huolenpidon pelastaneen hänen henkensä tuolloin. 

Sota oli vielä käynnissä, kun ruotsalainen valtuuskunta pari kuukautta leirin vapauttamisen jälkeen toimitti kymmenentuhatta eloonjäänyttä Ruotsiin toipumaan puoleksi vuodeksi. Hédi ja Livi olivat tässä ryhmässä. Hédi kirjoittaa, ettei milloinkaan unohda vapauden tunnetta, jota hän koki Rönnskär-rahtilaivalla tapahtuneella matkalla. Matka tosin eteni hitaasti, koska Pohjanmeri oli miinoitettu, luotsit ohjasivat edellä laivan reittiä ja yöksi oli jäätävä ankkuriin.

Vastassa Malmön satamassa olivat ruotsalaiset lotat, jotka tarjoilivat maitokaakaota ja voileipiä, eivätkä matkalaiset tahtoneet saada niistä kyllikseen. Jumalainen juoma, kaakao, on siitä lähtien ollut Hédin mielikuva hyvästä Ruotsista.

Sisarukset jäivät Ruotsiin ja oppivat, ettei ole olemassa maanpäällistä paratiisia. Jokaisessa maassa on omat puutteensa ja hyvät puolensa, mutta Hédi toteaa nyt olevansa kotonaan Ruotsissa.

Uusnatsit eivät usko tuhoamisleirien olevan totta, koska kaasukammiosta ei kukaan palannut elävänä kertomaan asiasta.
Kaikki uusnatsit eivät edes usko tuhoamisleirien olevan totta, koska kaasukammiosta ei kukaan palannut elävänä kertomaan asiasta. (Kuva Kari Kallonen)

Uusnatsien solvausten kohteena

Ikävä kyllä myös Ruotsissa uusnatseja on siinnyt vihan aatemaailmaa tihkuvista ääriliikkeistä ja myös keskitysleiriltä selviytyneet, nyt vanhukset kuten Hédi, ovat joutuneet heidän solvaustensa kohteiksi.

Hédi kertoo saaneensa melko paljon vihakirjeitä vuosien varrella ja joutuneensa kerran todistamaan oikeudessakin yhtä solvauskirjeen lähettäjää vastaan. Vihakirjeet eivät saa häntä kuitenkaan lannistumaan tai pelkäämään, ja hän sanoo vievänsä ne yleensä poliisille.

Uusnatsit eivät kuuntele keskitysleireiltä pelastuneiden kertomuksia, vaan toistavat ulkoa opittuja iskulauseita, joita he pyrkivät levittämään nuorten maailmaan. Uusnatsit pitäisi pystyä jotenkin eristämään, arvelee myös Hédi Fried, ja tärkeää olisi tavoittaa nuoret, ennen kuin vihan ideologia on ehtinyt vaikuttaa heihin.

Tämän päivän pakolaisvirtoja katsoessaan Hédi Fried samaistuu onnettomiin ihmisiin ja pelkää, että vaarojen täyttämän matkan jälkeen vastassa eivät olekaan auttavat kädet, vaan korkeat muurit ja ymmärtämättömät ihmiset, jotka ovat kadottaneet inhimillisyytensä. Hän sanoo näkevänsä samaa itsekkyyttä ja vastuuttomuutta, jota oli 30-luvun alussa, mutta vieläkin vahvempana.

Pahin voi kuitenkin tapahtua kenelle tahansa meistä, vaikka kuinka yrittäisimme vakuutella itsellemme muuta. Fried muistuttaa, ettemme ole vielä nähneet meneillään olevien kansainvaellusten loppua, emmekä voi olla varmoja, ettei juuri meidänkin ole pakko siirtyä pois, tarttua vaellussauvaan ja lähteä etsimään uutta kotia.

Fried palauttaa myös mieleen saksalaisen protestanttipappi Martin Niemüllerin, joka ei hänkään ensin uskonut, että Hitler kajoaisi protestanttiseen kirkkoon. Kun Müller sitten kuitenkin vangittiin, hän sanoi: 

Kun ne hakivat kommunistit, minä en sanonut siihen mitään, enhän minä ollut kommunisti. Kun ne hakivat juutalaiset, en liioin sanonut siihen mitään, enhän minä ollut juutalainen. Kun ne hakivat minut, ei ollut jäljellä ketään, joka olisi voinut sanoa mitään.”

Kasvatus on Hédi Friedin vastaus kysymykseen miten voisimme välttää sen, ettei sama tapahtuisi uudelleen. Erityisesti kouluilla Fried katsoo olevan merkittävä rooli siinä, miltä huomispäivä tulee näyttämään. Fried sanoo olevansa optimisti ja toiveikas, koululuentojensa hän kertoo usein päättyneen siihen, että nuoret vakuuttavat, ettei hänen tarvitse olla huolissaan: ”Me levitämme eteenpäin sen mitä kerroit, me emme halua, että sellaista tapahtuu uudelleen.”

Hédi Fried: Kysymyksiä joita minulle on esitetty keskitysleiristä. Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen. Esipuhe Sofi Oksanen.
Hédi Fried: Kysymyksiä joita minulle on esitetty keskitysleiristä. Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen. Esipuhe Sofi Oksanen. (Nemo 2018)

Kommentoi Facebookissa