KOLUMNI Toisinaan joutuu, joskus jopa haluaa käydä kaupassa yksin, vaikka se välillä onkin suorastaan jännittävää: ikinä ei lähtiessään tiedä, millaisia urheilusuorituksia sitä joutuukaan tekemään.
Heti vammauduttuani tuntui ihan mahdottomalta kuvitella käyvänsä ruokakaupassa aivan yksin. Helppoa se ei edelleenkään ole, eikä kovin isoja ostoksia pysty tekemään, muutamastakin syystä, jotka kohta selviävät.
Toistaiseksi liikun ruokakaupassa mieluummin pyörätuolilla, sillä vaikka jalkaisin kykenenkin ilman keppejä kävelemään, niin niinkin yksinkertainen asia kuin muovikassin kantaminen on melko epävarmaa. Oikean käden proteesille valmistaja lupaa 30 kg rasituksenkeston, vasemmalle ei luvata oikeastaan mitään.
Käytännössä proteesi luiskahtaa jo paaaaljon vähemmästä kokonaan irti kädestä. Seurauksena on muovikassi ostoksineen lattialla, proteesi edelleen kassin kahvassa kiinni, meikä töröttämässä tynkä pystyssä pussia tuijottamassa ja kanssa-asioijat kauhusta jäykkinä vieressä montut auki. Ei sitä joka päivä tule nähtyä, kun naisen käsi tipahtaa lattialle!
Jalkaisin voin siis suorittaa vain pikkuostoksia, jotka nekin on vietävä kärryllä autolle asti. Toki kassien nostovaiheessa on edelleen vaara, että proteesi tipahtaa. Kokeiltu on sekin – ja surkeasti epäonnistuttu.
Jalkaisin voin siis suorittaa vain pikkuostoksia, jotka nekin on vietävä kärryllä autolle asti.
Mikäli valitsen pyörätuolin (aina kun ostoslistalla on maitoa), niin voin valita kaupan eteisestä pyörätuoliin kiinnitettävän ostoskärryn – sikäli mikäli niitä on vapaana. Minua lähinnä olevassa suuremmassa ruokakaupassa niitä on kaksi, joista toinen ei oikein sovi minun pyörätuoliini. Toisinaan etsiskelen kärryä molemmista sisääntuloauloista tuloksetta – käytössä molemmat tai sitten ne on piilotettu niin hyvin, etten löydä kumpaakaan.
Mikäli ruokakaupan hengettären ansiosta sellaisen löydän, on tavaroiden keräily suhteellisen helppoa – kiitos ja kumarrus pyörätuoliostoskärryn keksijälle! Eteneminen on hidasta, sillä jokaiseen käännökseen on varauduttava yhtä huolellisesti kuin peruuttaisi linja-autoa: kääntyvät pyörät (pyörätuolin etupyörät) kun ovat keskellä hyökkäysvaunuyhdistelmääni. Yhtä kaikki: tavarat pysyvät matkassa ja ehjinä kassalle saakka.
Jos vaihtoehtoa 1 ei löydy, on mahdollisuutena pikkukori, jonka olen oivaltanut laittaa pyörätuolini jalkalaudan päälle, missä se pysyy paikoillaan lähinnä helvetin hyvän tuurin ja kuun oikean asennon ansiosta. Enimmäkseen se ei siinä pysy koko reissua, vaan mätkähtää vauhdissa joko etupuolelle pyörätuolia (törmään koriin, kun en ehdi jarruttaa) tai putoaa pyörätuolin alle ja jää laahaamaan sinne pitkin lattiaa. Siinäpä sitten koukin koria milloin mistäkin suunnasta ja keräilen sieltä vierineitä tavaroita kaupan lattialta.
Viimeisin keksintöni oli laittaa vedettävä kori peräkärryksi pyörätuolin työntökahvaan. Tämä systeemi harvemmin pettää, mutta yhdistelmä käy melko raskaaksi kiskoa perässä viimeistään maitohyllyn kohdilla.
Oma lukunsa on tavaroiden poimiminen hyllyistä: koskapa käsiproteesien kanssa kelaaminen on kielletty (by proteesiteknikko), tarvitsen molempia tynkiä pakkausten keruuseen. Alimmilta hyllyiltä homma sujuu varsin mallikkaasti, mutta monet suosikkituotteistani – kuten maalaishyytelö tai suosimani terveysside- ja deodoranttimerkit – on minun kannaltani ikävästi nostettu ylimmälle tai lähes ylimmälle hyllylle. Silloin on aiheutettava ihmisille astetta pahempia sydämentykytyksiä ja noustava tynkien varaan seisomaan pyörätuolin päälle ja kurkotettava koko 110 sentin mitallani ylähyllylle.
Kerran yritin tätä temppua vanukashyllyllä. Ilmeisesti miesasiakas huomasi, kun huokaisin epätoivoisesti bongatessani haluamani vanukkaan ylimmältä hyllyltä – samalla reissulla kun olin koukkinut jo sen halvatun maalaishyytelön ja deodorantin nousemalla seisomaan tuolille. Mies ponnahti paikalle kysymään, saisiko hän auttaa. Otin avun kiitollisena vastaan, sillä vanukaspikarin foliokannelle olisi saattanut käydä ohraisesti pikarin pudotessa lattialle saakka. On joka kerta sydäntä lämmittävää huomata, kuinka paljon auttavaisia ihmisiä onkaan olemassa!
Käyn mieluiten kaupassa pahimpien ruuhka-aikojen ulkopuolella, jotta en tuki koko kassahihnaa yrittäessäni hoitaa asiointini mahdollisimman nopeasti. Jouduttaakseni kassatoimiani olen ottanut tavaksi pyytää kassaa pakkaamaan ostokseni kassiin samalla kun piippailee. Muussa tapauksessa ehtii kolme minun jäljessäni tullutta asiakasta pakata omat tavaransa viereisessä loosissa, kun minä haron omia tavaroitani edelleen kassiin – useimmiten vielä lattian kautta. Yksikään kassa ei ole vielä kieltäytynyt pakkaamasta, päinvastoin, kaikki tulevat vielä erikseen ripustamaan kassit tuolini työntökahvoihin, vaikka jonoa olisikin.
Yhtä kaikki – joka kerta reissusta tulee ihan törkeän hyvä mieli, kun olen taas kerran selviytynyt jostain sellaisesta, jota en kolme vuotta aiemmin olisi villeimmissä päiväunissanikaan kuvitellut voivani tehdä!
Arja Ahtaanluoma
Arja Ahtaanluoma on perheellinen reilu nelikymppinen nainen, joka vuonna 2017 hoitovirheen seurauksena heräsi viiden viikon nukutuksesta neliraaja-amputoituna. Molemmat jalat amputoitiin reisitasolta, oikea käsi kyynärvarresta sekä vasemmasta kädestä kaikki sormet.
Koko tarinan voit lukea kirjasta Puolinainen (Johnny Kniga), jonka hän kirjoitti kuntoutumisestaan, elämästään ja ajatuksistaan toipumisen aikana. Oivaltavat jutut arjesta, sen iloista, pettymyksistä ja kommelluksista jatkuvat tutulla tyylillä näissä kolumneissa, höystettynä mustalla huumorilla, kunnes tummempi väri keksitään.
Lue myös: Koronarajoitusten kourissa – muistaako kukaan edes enää, millaista oli aika ennen koronaa?
Kommentoi Facebookissa