KOLUMNI Vuosi on jo mennyt eriasteisten koronarajoitusten pyörteissä. Viime vuonna olin vielä henkilökohtaiset sitä mieltä, että tilanne kuivuu kasaan juhannukseen mennessä – en vain tiennyt, ettei se juhannus ollut vuoden 2020 juhannus…
Miten tämä kaikki on sitten vaikuttanut työkyvyttömyyseläkeläisen elämään? Etätyösuositus meni meidän perheemme kohdalta ohi korkealta ja kovaa: mieheni työhön etätyö ei sovi (valmistava pienteollisuus), joten hän on joka aamu uskollisesti poistunut työmaalleen. Samoin kuin avustajani Kata on joka aamu saapunut aamukahvipöytään. Olen säälinsekaisin tuntein seurannut vierestä supersosiaalisen ystäväni kärvistelyä etätöissä; voin hyvin kuvitella, että seinät alkavat kaatua päälle ilman jokapäiväistä kontaktia työkavereihin. Pisteet: minä 1 – korona 0.
Kummasti olemme myös väistelleet kaiken sorttiset pöpöt ja virukset: minä tai mieheni emme kumpikaan ole saaneet flunssan poikastakaan, mutta tyttäriä olen joutunut kyytimään näytteelle. Onneksi Suomessa edelleen otetaan näytteet nenästä eikä peräsuolesta niin kuin Kiinassa: en tahtoisi ainakaan drive-in -testiin… Pisteet: minä 1,5 – korona (säälistä) 0,5.
Monissa etenevissä sairauksissa kun fysioterapia on ensiarvoisen tärkeää toimintakyvyn ylläpitämiseksi: mikäli kroppaa ei käytä, se rapistuu nopeammin.
Keväällä 2020 Kelan maksamat fysioterapiat laitettiin tauolle, mikä oli aika kurja tilanne paitsi fysioterapiayrittäjille, myös niille, jotka säännöllistä terapiaa olisivat tarvinneet. Monissa etenevissä sairauksissa kun fysioterapia on ensiarvoisen tärkeää toimintakyvyn ylläpitämiseksi: mikäli kroppaa ei käytä, se rapistuu nopeammin. Jos itse ei kykene kroppaansa käyttämään, on fysioterapeutin ammattitaito ehdottoman oleellista; jo muutaman viikon liikkumattomuus ellei nyt ihan nollaa, niin pakittaa saavutettua edistystä hyvän matkaa taaksepäin.
Omalta osaltani hoitovirheen ansiosta maksajataho on vakuutusyhtiö, joten jumpalla olen saanut käydä kerran viikossa normaalisti. Kesällä kävimmekin aika monet kerrat ulkona lenkkeilemässä, uskaltauduin liikkumaan jalkakäytävillä ilman kyynärsauvaa. Matkalle osuneet portaat sahasimme puuduksiin asti ylös-alas. Huonommilla keleillä sisätreeneissä olen saanut vapautuksen maskin käytöstä, sillä sen verran on rankkaa, että happi loppuu maskin kanssa. Pisteet: minä 2,5 – korona 0,5.
Ratsastus- eli turpaterapiani on myös saanut jatkua: liikumme lähes aina ulkona maastopoluilla, turvavälit terapeuttiin ja taluttajaan pysyvät väkisinkin riittävinä eikä minun tietääkseni hevosilta ole löydetty koronaa! Pisteet: minä 3,5 – korona 0,5.
Kaikki siis hyvin – vai onko sittenkään?
Katan työnantajalta tulee säännöllisesti muistutuksia turvavälien (2 m) pitämisestä avustettavaan. Yritetty on, mutta melko hankalaa Katan on auttaa kauppaan mennessä maski naamalleni kahden metrin päästä. Proteeseja on myös suht vaikea pukea etäisyyden päästä. Kävellessä tarvitsen tukea etenkin rappusissa ja alamäissä – eikä pelkkä henkinen tuki riitä! Niin että turvavälisuosituksella olemme usein joutuneet pyyhkimään pyllyä.
Katan työnantaja muistuttaa myös maskin käytössä työpäivän ajan. Koko korona-aikana maskeja on toimitettu Katan käyttöön kaksi kertaa – yhteensä n. 50 kpl. Eivät ihan riitä…
Suurin – ja jokapäiväinen – ahdistuksen aihe itselleni on etäkoulun aiheuttamat kotona puuhastelun rajoitukset.
Molemmat kotiopiskelijat ovat äärettömän häiriöherkkää lahkoa: jo tiskikoneen tyhjentämisestä aiheutuva astioiden kalina tai liian äänekäs puhe saa aikaan kärttyistä tiuskintaa vähintäänkin toisesta opiskelijan huoneesta.
Kata oli alkuun sitä mieltä, että kyllä hänen täytyy työnsä voida tehdä, oli etäkoulu eli ei. Totta sekin, mutta minä en antaisi itselleni ikäpäivänä anteeksi, jos tyttöjen koulu kärsisi sen vuoksi, että minä pidän meteliä kotona ja keskittyminen opiskeluun kärsii.
Mitä me sitten voimme päivisin tehdä? Siivousta varten on kyseltävä tytöiltä etukäteen, milloin mahtaisi olla sellainen oppitunti, jonka aikana saisi meluta. Eli äärettömän harvoin molemmilla yhtä aikaa. Pyykinpesukoneenkin voi hurauttaa käyntiin vasta koulun jälkeen.
Ompeluhommissa tai muissa harrastustouhuissa joudumme kommunikoimaan Katan kanssa hyvinkin usein, emmekä me koskaan muista pitää volyymiä tarpeeksi pienenä, kun nauraa rätkätämme milloin millekin jutulle. Ruuanlaittoon olen vetänyt rajan; se tehdään, tuli meteliä taikka ei.
Siinä sitä on kaikkien keskittyminen kaltevalla pinnalla, kun yrittää vetää videopalaveria ja ekaluokkalainen riekkuu taustalla nälkäänsä valitellen.
Ainoa järkevä ratkaisu on lähteä kotoa pois. Mutta minne? Ystäviä ei saa tavata, sitä paitsi he ovat etätöissä kuitenkin, kirjasto ja muut ajanviettopaikat ovat kiinni, eikä koko kahdeksaa tuntia jaksa lenkkeilläkään, hyvä kun sen yhden tunnin fysioterapiassa. Kauppareissuillakaan ei saisi turhia jäädä hyllynväleihin notkumaan, vaikka nyt olisi aikaa lukea kaikki tuoteselosteet moneen kertaan. Kyllä on saanut mielikuvitustaan venytellä, kun yrittää keksiä, mitä sitä tekisi. Hinku olisi puuhata ja harrastaa vaikka mitä kotona, mutta kun ei niin ei. Pisteet: minä 3,5 – korona 125,5. Rökäletappio.
Helpolla minä silti olen päässyt, kun vertaa niihin, jotka itse etätyöskentelevät samaan aikaan kun lapset etäkouluilevat. Siinä sitä on kaikkien keskittyminen kaltevalla pinnalla, kun yrittää vetää videopalaveria ja ekaluokkalainen riekkuu taustalla nälkäänsä valitellen.
Puhumattakaan niistä yksin elävistä senioreista ja muista riskiryhmäläisistä, jotka päivät päästänsä tuijottelevat samoja neliöitä asunnoissaan. Itse olen lähipiirissäni olevalle seniorille yrittänyt soitella ainakin kerran viikossa, edes pikku hetken (ulkoa tai autosta tietenkin, ettei puhelu häiritse koulutunteja) ja toivoa, että yhteydenotto edes vähän piristäisi harmaata arkea.
Kyllä me kaikki olemme paljon joutuneet muuttumaan viimeisen vuoden aikana, eikä loppua näy. Pääsemmeköhän me enää koskaan normaaliin arkeen, siihen, mitä oli ennen maaliskuuta 2020? Saisi mennä ihmisten ilmoille maskia käyttämättä ja tuntematta itseään vankikarkuriksi, jos sattuu aivastamaan niin että joku kuulee. Muistaako kukaan edes enää, millaista oli aika ennen koronaa? Minä en ainakaan.
Arja Ahtaanluoma
Arja Ahtaanluoma on perheellinen reilu nelikymppinen nainen, joka vuonna 2017 hoitovirheen seurauksena heräsi viiden viikon nukutuksesta neliraaja-amputoituna. Molemmat jalat amputoitiin reisitasolta, oikea käsi kyynärvarresta sekä vasemmasta kädestä kaikki sormet.
Koko tarinan voit lukea kirjasta Puolinainen (Johnny Kniga), jonka hän kirjoitti kuntoutumisestaan, elämästään ja ajatuksistaan toipumisen aikana. Oivaltavat jutut arjesta, sen iloista, pettymyksistä ja kommelluksista jatkuvat tutulla tyylillä näissä kolumneissa, höystettynä mustalla huumorilla, kunnes tummempi väri keksitään.
Lue myös: Positiivista syrjintää – sitä tarvitaan, jotta ihmiset saadaan samalle lähtöviivalle
Kommentoi Facebookissa