KOLUMNI Positiivinen erityiskohtelu, tai raflaavammin positiivinen syrjintä, on ihan lakitekstissä määritelty näin (Yhdenvertaisuuslaki, 3 luku, 15 pykälä):
”…on tehtävä asianmukaiset ja kulloisessakin tilanteessa tarvittavat kohtuulliset mukautukset, jotta vammainen henkilö voi yhdenvertaisesti muiden kanssa asioida viranomaisissa sekä saada koulutusta, työtä ja yleisesti tarjolla olevia tavaroita ja palveluita samoin kuin suoriutua työtehtävistä ja edetä työuralla.”
Yhdenvertaisuuslain toteutumista valvoo muun muassa yhdenvertaisuusvaltuutettu, joka lausuu asiasta nettisivullaan syrjinta.fi näin:
”Kaikkien ihmisten samanlainen kohtelu ei aina riitä tosiasiallisen yhdenvertaisuuden saavuttamiseen. Tosiasiallisen yhdenvertaisuuden toteutuminen voi edellyttää syrjinnälle erityisen alttiin ryhmän erityistarpeiden huomioon ottamista. Tällöin kyseeseen voi tulla positiivinen erityiskohtelu.”
Suomeksi sanottuna ihmiset eivät ole samalla viivalla, vaan esimerkiksi vammaiset ihmiset lähtevät aina kisaan enemmän tai vähemmän takamatkalta. Tarvitaan positiivista erityiskohtelua, jonka avulla ihmiset saadaan samalle lähtöviivalle, eikä suinkaan niin, että vammaiset saisivat etumatkaa.
Mitä positiivinen erityiskohtelu sitten arjessa merkitsee? Se on näyttäytynyt minulle henkilökohtaisesti esimerkiksi kodin muutostöinä, joita ovat olleet sähköisen ovenavauksen, pesevän ja kuivaavan vessanpöntön sekä helppokäyttöisemmän suihkun asentaminen. Näillä välineillä kykenen itsenäisempään liikkumiseen ja elämiseen – en tarvitse ketään pyyhkimään vessakäynnin jälkeen tai avaamaan minulle ovea kotiin tullessani.
Mitä positiivinen erityiskohtelu sitten arjessa merkitsee?
Se merkitsee henkilökohtaista apua, mikä minun kohdallani on ehdottoman välttämätöntä; jos sitä ei olisi, joutuisi mieheni työpäivänsä jälkeen hoitamaan kodin työt sekä repeämään useamman kerran viikossa kesken työpäivänsä minun menojeni saattajaksi paikkoihin, joissa en itsenäisesti selviä. Ilman henkilökohtaista avustajaa olisi elämänpiirini kutistunut melko pieneksi.
Se merkitsee liikkumisen ja harrastamisen vapautta, mitä turvaamaan on kehitetty vammaispalvelulaissa määritelty vammaisen vapaa-ajan taksikortti, joka takaa 18 yhdensuuntaista matkaa kuukaudessa taksilla joukkoliikennehintaan, eli muutamalla eurolla per kyyti. Matkojen riittävyydestä voidaan aina keskustella, siihen vaikuttavat etenkin vamman taso, joukkoliikenteen kattavuus tai vaikka oman ajoneuvon käyttömahdollisuus, mutta hyvä, että edes tämän verran.
Liikkumista tuetaan myös auton lisävarusteiden hankinnan muodossa, mikäli hakija kykenee perustellusti osoittamaan tarvitsevansa autoa. Vaikka varusteet, joita minunkin autooni on asennettu, ovat suhteellisen yksinkertaisia mekaanisia vempeleitä, ne maksavat silti mansikoita valkosuklaakuorrutteella; kaikkiin kapineisiin, joiden nimessä on liite ”inva”, lisätään hintalappuun ykkönen eteen tai nolla perään.
Se merkitsee saattajakorttia, jolloin vammainen voi ottaa mukaansa esimerkiksi konserttiin, teatteriin tai museoon mukaansa saattajan, jonka sisäänpääsy on ilmainen. Mikäli saattajakorttia ei olisi, jäisi monen vähävaraisen vammaisen kulttuuririennot ja mielen virkistykset melko vähille, koska ei olisi varaa ostaa lippua myös avustajalle mikäli ei itsenäisesti reissusta selviä.
Se merkitsee myös esteettömyyttä, mikä uudemmissa rakennuksissa toteutuukin melko hyvin. Ja mitä ”virallisempi” rakennus, sen parempi on tilanne. Suunnittelun kukkasiin sitä toisinaan törmää, järkyttävän jyrkkiin ramppeihin, jotka ehkä on tarkoitettu enemmän lastenrattaiden kanssa kulkeville, kaupan sisäänkäynteihin, joiden ovet kääntyvät ramppia kohti ja niin edelleen.
Museoiden, kirjastojen ja muiden kaupungin palveluiden nettisivuille on ilmestynyt kohta “esteettömyys”, jota klikkaamalla saa auki seikkaperäiset selostukset rakennuksen esteettömyydestä sekä sisällä että ulkona. Esimerkiksi rampin kaltevuudet, sisäänkäynnin valaistukset, inva-WC:n sijainnit ja muut olennaiset seikat on kuvattu selkeästi. Tämä helpottaa ainakin omaa asiointiani; ei tarvitse etukäteen stressata, kun tietää, mitä on odotettavissa.
Minun mieltäni ilahduttaa se, että luontokohteissakin on otettu huomioon esteettömyyttä; on rakennettu puisia kulkureittejä, jotka palvelevat yhtä lailla pyörätuolin käyttäjää kuin lastenrattaidenkin kanssa kulkijaa. Löysin netistä jopa joitakin uimarantoja, joissa on rakennettu kulkuväylät ihan vesirajaan saakka!
On rakennettu puisia kulkureittejä, jotka palvelevat yhtä lailla pyörätuolin käyttäjää kuin lastenrattaidenkin kanssa kulkijaa.
Yhdenvertaisuuslaki ottaa myös kantaa työpaikkojen kohtuullisiin mukautuksiin. Vammaista henkilöä ei saisi syrjiä vammaisuuden perusteella työnhaussa, mutta esimerkiksi työpaikan esteettömyys onkin sitten toinen juttu; jos työpaikalle ei esimerkiksi pyörätuolilla pääse ja yritys on pieni, olisi kohtuutonta vaatia muutostöitä sen ainoan pyörätuolilla liikkuvan työntekijän työskentelyn mahdollistamiseksi. Itse en ole työkyvyttömänä näihin ongelmiin törmännyt, mutta tiedän ihmisiä, joiden työllistymiseen se on vaikuttanut.
Yksityisten yritysten kohdalla tilanne onkin sitten toinen. Tähän antaa lakikin luvan puhuessaan ”kohtuullisista mukautuksista”. Olisihan se huutava vääryys, että jokaisen liiketilan pitäisi olla täysin esteetön; ei pienillä yrityksillä olisi sellaiseen millään varaa. Tietenkin se harmittaa, jos ei pääse juuri siihen kivijalkakauppaan tai pikku putiikkiin, johon mieli tekisi, mutta suurimpaan osaan kuitenkin pääsee ja netistä löytyy loput. Tähän on sopeuduttava. Siihen me vammaiset olemme jo pakostakin tottuneet, sopeutumiseen.
Paljon on meidän eteemme tehty, tehdään edelleen, mutta paljon on vielä tekemistäkin ennen kuin maailma on valmis. Sitä odotellessa voi vaikka herkutella sillä, että maailmalla asiat ovat vielä pikkuisen huonommin. Lisää hauskoja (?) esteettömyyskuvia maailmalta löytyy muun muassa Bored Panda -sivustolta.
Arja Ahtaanluoma
Arja Ahtaanluoma on perheellinen reilu nelikymppinen nainen, joka vuonna 2017 hoitovirheen seurauksena heräsi viiden viikon nukutuksesta neliraaja-amputoituna. Molemmat jalat amputoitiin reisitasolta, oikea käsi kyynärvarresta sekä vasemmasta kädestä kaikki sormet.
Koko tarinan voit lukea kirjasta Puolinainen (Johnny Kniga), jonka hän kirjoitti kuntoutumisestaan, elämästään ja ajatuksistaan toipumisen aikana. Oivaltavat jutut arjesta, sen iloista, pettymyksistä ja kommelluksista jatkuvat tutulla tyylillä näissä kolumneissa, höystettynä mustalla huumorilla, kunnes tummempi väri keksitään
Lue myös: Kun menettää kädet, on keksittävä uudet konstit – viulonnasta 3d-printattuihin apuvälineisiin
Kommentoi Facebookissa