KOLUMNI Vanhaan hyvään aikaan (kun oli kaikki raajat vielä kropassa kiinni) tykkäsin käsitöistä: virkkasin, neuloin, muovailin fimomassasta ja niin edelleen. Intoa oli useimmiten enemmän kuin taitoa tai taiteellisuutta, mutta mitä siitä – pääasia oli päästä flow-tilaan värkätessäni kaikenlaista käsilläni. Monesti työpäivän aikana saatoin hekumoida ajatuksella, että kotona jatkan taas aloittamieni kirjoneulesukkien tekemistä. Innostus tekemiseen lienee harrastusten pointti, eikö totta?
Käsien menetyksen jälkeen kehittelin uuden tekniikan, viulonnan, joka oli neulomisen ja virkkauksen välimuoto. Tätä tekniikkaa pystyin käyttämään yhdellä käsiproteesilla. Viuloin isälleni isänpäivälahjaksi pötkylätyynyn ja olin kovasti ylpeä työstä.
Kun lopulta sain toiseenkin käteeni proteesin, pääsin jatkamaan myös virkkausta – paksuja lankoja ja suuria koukkuja käyttäen.
Vaikka virkkaaminen ja viulominen onnistuivatkin miten kuten, en silti päässyt enää siihen samaan flow-fiilikseen, jossa tv:tä katsellen sormet lukevat silmukoita puikoilla ja kerrokset putoilevat puikoilta lähes itsekseen. Nyt on koko ajan pidettävä katse tiiviisti työssä, sillä proteesien sormet eivät kerro minulle, missä seuraava silmukka luuraa. Lisäksi työ on hidasta: onnistumisen iloa ei varsinaisesti tuota, kun puolen tunnin hikisen äherryksen jälkeen on yksi tuskainen kerros valmis. Eipä sillä, että minulla enää mikään kiire olisi, mutta silti. Oli pakko keksiä jotakin muuta.
Ompelukoneen kanssa en ole koskaan oikein ollut kaveria: osaan kyllä käyttää ja verhot saavat päärmäykset ja lahkeet lyhenevät, mutta kokonaan uuden vaatteen luominen kaavoista lähtien on aina jollakin tavalla mennyt pieleen. Nyt oli pakko kuitenkin taas yrittää, jotta saisi purettua patoutunutta luomisvimmaa edes jonnekin.
Tavallisia fiskarseja ei saa kumpaankaan käsiproteesiin mitenkään mielekkäästi. Saati että saisi leikattua suoraa viivaa pitkin.
Ensimmäinen kohtaamani ongelma oli saksien käyttö. Tavallisia fiskarseja ei saa kumpaankaan käsiproteesiin mitenkään mielekkäästi. Saati että saisi leikattua suoraa viivaa pitkin. Apua piti saada, eli avustajaparkani Kata joutui leikkaamaan kankaat. Nuppineulojen käyttöönkin käsiproteesit ovat liian kömpelöt, joten kaikenlaisia paperiklipsuttimia kokeiltuamme päädyimme siihen, että Kata neuloo kankaat myös yhteen.
Koska hän ei ole koskaan ollut “rättikässä”-ihminen sanan varsinaisessa merkityksessä, vaati molemmilta runsaasti kärsivällisyyttä saada neulatuksi oikeaoppinen laskos; minä yritän kynällä osoitellen näyttää oikeaa kohtaa kankaasta ja Kata kärsimättömänä ehtii pyöräyttää kappaleita kolmekin kertaa käsissään, ennen kuin ehdin ensimmäistäkään lausetta loppuun. Hankalaa on, kun neuvottava henkilö ei tiedä yhtään, millainen lopputuloksen tulisi olla ja kuinka lopputulokseen päästään. Etäkoululaisten pinna joutui venymään äärimmilleen Katan ja minun ulvoessa vatsat kipeinä huutonaurua näiden opastussessioiden aikana.
Opin jopa pujottamaan langat koneeseen itse, vaikka alkuun epäilinkin, ettei se kyllä tule onnistumaan. Pujotin jopa langan neulansilmään, sillä niin kuin monesti olemme Katan kanssa todenneet – hän on minulle kädet ja minä hänelle silmät!
Itse saumojen ompelu olikin sitten lasten leikkiä kaikkeen muuhun verrattuna: kaasupoljin reisien väliin ja kovaa ajoa vaan. Muutaman päivän aherruksen jälkeen oli uusi hameeni valmis! Ai että, kun oli onnistujaolo, siitäkin huolimatta, että yli puolet työstä oli Katan tekemää.
Vaikka ompeluun sain purettua jonkin verran luomisen tuskaani, sekään ei ollut aivan sitä mitä ennen; parasta käsitöissä oli ennen se, että työn voi ottaa käsiin juuri silloin, kun itsellä on sellainen olo, eikä ainoastaan virka-aikaan, kun Kata on töissä.
Jo kuntoutusosastolla pähkäilimme, miten kätevää olisi, jos pystyisi 3d-printtaamaan apukapineita, joita kaupoista ei saa. Tämä ajatus mielessäni ryhdyin tutustumaan aiheeseen ja pikku hiljaa pää rupesi pursumaan ideoita. Löysin ilmaisen ja erittäin monipuolisen mallinnusohjelman netistä, jota ryhdyin innolla opettelemaan. Viimeinkin oli löytynyt jotain sellaista, mitä inspiraation iskiessä kykenin itsenäisesti tekemään! Koneelle istuessani saavutin jälleen sen mielentilan, jossa ympäristö haalistuu taustalle, eikä kelloakaan muista katsoa.
Kun valmiita malleja oli muutama, varasin itselleni kirjastosta printtausajan. Monissa (ainakin suuremmissa) kaupungeissa saa 3d-printata ilmaiseksi, jopa ilman materiaalimaksua!
Printeistäni käyttöön ovat jääneet esimerkiksi auton vakionopeudensäätimen lisävarsi, jonka avulla minun on sitä helpompi käyttää, muutamat koriste-esineet, kirjatuet…
Tähän mennessä printeistäni käyttöön ovat jääneet esimerkiksi auton vakionopeudensäätimen lisävarsi, jonka avulla minun on sitä helpompi käyttää, muutamat koriste-esineet, kirjatuet sekä pyykkijauheelle lenkillä varustettu kauha, jolla pystyn mittaamaan jauheen koneeseen yhdellä kädellä. Muutamia kapineita olen joutunut hylkäämään, sillä en useista raakaversioista huolimatta ole saanut niitä mallinnettua toimiviksi. Yritys on silti kova.
Aivan oma lukunsa ovat sitten kaikki huonekalujen tuunaamiset, joihin olen viime aikoina vimmaisesti ihastunut. Niistä lisää toisella kerralla! 😉
Arja Ahtaanluoma
PS: tervetuloa seuraamaan töhellystäni FB-sivultani PuoliNainen – Arja Ahtaanluoma, josta löytyy videoita, tilannekuvia arjestani ja niin edelleen.
Arja Ahtaanluoma on perheellinen reilu nelikymppinen nainen, joka vuonna 2017 hoitovirheen seurauksena heräsi viiden viikon nukutuksesta neliraaja-amputoituna. Molemmat jalat amputoitiin reisitasolta, oikea käsi kyynärvarresta sekä vasemmasta kädestä kaikki sormet.
Koko tarinan voit lukea kirjasta Puolinainen (Johnny Kniga), jonka hän kirjoitti kuntoutumisestaan, elämästään ja ajatuksistaan toipumisen aikana. Oivaltavat jutut arjesta, sen iloista, pettymyksistä ja kommelluksista jatkuvat tutulla tyylillä näissä kolumneissa, höystettynä mustalla huumorilla, kunnes tummempi väri keksitään.
Lue myös: Toivelista uudelle vuodelle – ”Koittakaa kestää – me tarvitsemme teitä!”
Kommentoi Facebookissa