KOLUMNI Nyt kun koronavuosi 2020 on vihdoin päättynyt ja rokote antaa uutta toivoa normaaliin arkeen siirtymistä kohti, esitän vammaisen naisen toivelistan vuodelle 2021.
Meille apua myöntäville viranhaltijoille toivoisin ymmärrystä ja tilannetajua myöntää meille, mitä normaalissa arjessa tarvitsemme. On alentavaa joutua laatimaan listoja avun tarpeesta ja pitkiä selvityksiä saadaksemme arkea helpottavia välineitä tai henkilökohtaista apua. Joskus vaativat jopa näyttämään, miksi perusasiat ovat vaikeita. Esittele siinä sitten, kuinka henkilökohtaisen hygienian ylläpito on mahdotonta.
Esimerkiksi pyörätuolin nastarenkaat ovat ihan ehdottomat paljon ulkoilevalle tuolin käyttäjälle. Toivoisin pakollisena virkaanpääsyvaatimuksena viikon ajan pyörätuolissa istumista ja liukastelua huonosti hiekoitetulla jalkakäytävällä. Toisen viikon voisivat käyttää heikkoa näköä simuloivien lasien kanssa ja niin edelleen.
Lisäksi minut – ja monen muun – tekisi iloiseksi yhteneväiset kriteerit avun ja välineiden myöntämiselle ympäri maan. Tämän luulisi olevan itsestäänselvyys, muttei valitettavasti sitä ole: liian usein kuulee tapauksista, joissa päätökset ovat liikaa riippuvaisia viranhaltijasta ja kunnan/sairaanhoitopiirin käytännöistä.
Meille itsellemme annettakoon kärsivällisyyttä kestää vammamme ja hyväksyä toimintarajoitteemme.
Apuvälineammattilaisille toivon suuria korvia kuunnella mistä holkki puristaa. Olipa kyse sitten pyörätuolista, proteesista tai mistä tahansa, on apuvälineen käyttäjä kuitenkin se, joka on oman tilanteensa paras asiantuntija.
Meille itsellemme annettakoon kärsivällisyyttä kestää vammamme ja hyväksyä toimintarajoitteemme. Lisäksi suotakoon meille kekseliäisyyttä ja rohkeutta ”ajatella laatikon ulkopuolelle” ja innovoida juttuja, joilla arkemme helpottuisi. Jos emme kykene tekemään jotain niin kuin terveet, olisiko jokin muu keino?
Kaikille muille kanssakulkijoille suvaitsevaisuutta: kuka tahansa teistä voisi olla yksi meistä. Yksi virhearvio liikenteessä, diagnosoinnissa, kesämökillä laiturin nokasta hypätessä tai missä tahansa voi vammauttaa pysyvästi. Aina ei tarvita edes kenenkään virhettä: jo syntyessään voi olla vammainen, eikä siihen ole syyllisiä etsiminen.
Omaisille, läheisille ja avustajillemme toivon pitkämielisyyttä kestää huonot päivämme. Te harvoin olette kiukun syy, valitettavasti vain satutte tulilinjalle ollessanne niin lähellä meitä. Koittakaa kestää – me tarvitsemme teitä!
Kaikille Päivän Lehden lukijoille toivotan tasapuolisesti parempaa vuotta 2021!
Arja Ahtaanluoma
Arja Ahtaanluoma on perheellinen reilu nelikymppinen nainen, joka vuonna 2017 hoitovirheen seurauksena heräsi viiden viikon nukutuksesta neliraaja-amputoituna. Molemmat jalat amputoitiin reisitasolta, oikea käsi kyynärvarresta sekä vasemmasta kädestä kaikki sormet.
Koko tarinan voit lukea kirjasta Puolinainen (Johnny Kniga), jonka hän kirjoitti kuntoutumisestaan, elämästään ja ajatuksistaan toipumisen aikana. Oivaltavat jutut arjesta, sen iloista, pettymyksistä ja kommelluksista jatkuvat tutulla tyylillä näissä kolumneissa, höystettynä mustalla huumorilla, kunnes tummempi väri keksitään.
Lue myös: Kolumnistia ahdistaa – ”Toisinaan sitä haluaisi jättää kaiken vammaisuuteen liittyvän taakseen”
Kommentoi Facebookissa