KOLUMNI Useimmille kirjani lukeneille tai Facebook-sivuani seuraaville on ehkä tullut sellainen kuva, että kaikki onnistuu ja pystyn mihin vaan. Useimmiten se onkin totta, yritän ja erehdyn niin monesti, että onnistun.
Mutta ei aina. Muutaman kerran vuodessa tulee päivä (niin kuin varmaan kaikille), että haluaisi jättää kaiken vammaisuuteen liittyvän taakseen. Haistattaisi pitkät kaikelle.
Enimmäkseen korttitaloni perustuksia alkaa huojuttamaan apuvälineet. Vähän väliä on joku epäkunnossa, milloin hajoaa pyörätuolin kaatumiseste tai renkaan lukitus. Yritä siinä sitten nilkuttaa kotiin kun pitää pelätä, milloin kippaa koko jakkara selälleen tai rengas ottaa kesken matkan ritolat. Silloin tuntuu koko elämä jymähtävän raiteiltaan ja kaikki pitää miettiä uusiksi: autolla-ajelutuolin hajotessa ei ole itsenäisesti asiaa minnekään, sillä toista tuolia en saa nostettua itse autoon.
Lähde siinä sitten asioille ja odottele, että joku ystävällinen sielu tulisi nostamaan tuolin auton kontista ja reissun jälkeen takaisin konttiin. Joo ei. Eikä aina viitsisi vaivata perheenjäseniäkään mukaan apukäsiksi.
Ja nimenomaan se autolla-ajelutuoli on useimmiten rikki. Melko kovilla se onkin, kun kädentyngilläni rehaan sitä autoon ja autosta pois. Silloin kun sen käyttööni sain, vähän häpeissäni totesin luovuttajalle, että aika kovaa kyytiä tuoli tulee minun käytössäni saamaan. Minulle vakuutettiin, että kaikki tietävät, miten paljon vaikeampaa tuolin purkaminen ja nostelu minulle on. Eikä kuulemma haittaa, korjataan sitten kun korjattavaa on. Se liennytti vähän huonoa omatuntoa.
Lähde siinä sitten asioille ja odottele, että joku ystävällinen sielu tulisi nostamaan tuolin auton kontista ja reissun jälkeen takaisin konttiin.
Mutta: tämä ajatus ei ollut saavuttanut niitä huoltomiesrassukoita, jotka joutuivat korjaamaan tuoliani kerta toisensa jälkeen. Kerran sieltä ihmeteltiin aikaa puhelimitse varatessani suureen ääneen, että kuinka olet voinut saada kaatumisesteet rikki alle vuoden vanhasta tuolista!? Puhumattakaan siitä kerrasta, kun huollosta minua valistettiin, ettei puhjenneen pyörätuolin renkaan korjaus kuulu heille. Kenellekäs se sitten kuuluu, ellei apuvälinehuollolle? Autokorjaamolleko tai kukkakaupalle?! Tuli taas huono omatunto oman toimintakykyni huonoudesta.
Toisinaan ketutuskäyrän saa eksponentiaaliseen nousuun proteesit. Kädet – niin hienot kuin ovatkin, ovat mahdottoman kömpelöt. Vaikka paljon niitä pystynkin hyödyntämään, niin kaikkea en edes uskalla niillä tehdä rikkoutumisen tai sottaantumisen pelossa. Heppoisia osia niissä on, eikä niitä voi oikein pestäkään, eli ruoanlaittopuuhissa on valittava sellaiset tehtävät, jossa ei ole pelkoa niiden kastumisesta (perunoiden pesu yms. kielletty), jossa ei tarvitse koskea käsillä suoraan elintarvikkeeseen (hygienia, sillä proteesien desinfiointi ei käy ihan käden käänteessä) ja niin edelleen.
Kun näitä takkuisia juttuja kerääntyy ajan mittaan tarpeeksi, niin ne kasvavat kuin purkkapallo, kunnes koko paise poksahtaa silmille. Kamelin selän katkaiseva korsi ei itsessään välttämättä ole suurikaan takaisku, mutta riittävä saamaan kaiken romahtamaan. Tulee olo, ettei jaksaisi enää sekuntiakaan tätä vammaisuutta. Mielessä alkaa jälleen jyllätä vanhat tutut kysymykset: miksi minulle piti käydä näin? Mitä ihmeen hyötyä minusta täällä kenellekään on?
Avuttomuus, turhautuneisuus, raivo, viha ja pettymys kaikkea ja kaikkia kohtaan kiehuu aivojeni noidankattilassa. Vaikka yritän pidätellä pahinta ryöpsähdystä, se useimmiten purkautuu silti: pillahdan katkeraan huutoitkuun, kiroan ja paiskon tavaroita. Kaikki itseni ulkopuolisen elämän merkit ärsyttävät; lähdön saavat niin perheenjäsenet kuin kissatkin, jos uskaltautuvat yhtään liian lähelle.
Pahimman energiapurkauksen talttuessa alkaa märehtimisvaihe, jolloin hautaudun sänkyyn syvälle peiton alle. Itken silmäluomeni nakkimakkaran paksuisiksi enkä siedä minkäänlaista merkkiä muista ihmisistä. Jos mies käy kurkkimassa ovelta, toivotan hänet railakkaasti hevon tuuttiin, puhelimeenkaan en vastaa tässä mielentilassa.
Riittävän kauan paruttuani pahin sielun tuska lientyy lyijynraskaaksi ja pimeäksi tyhjyydeksi. Silloin alkaa jo hävettääkin käytökseni ja taas itkettää.
Mieleni vakuumissa, pimeissä ajatuksissa ja täydellisessä toimettomuudessa pari tuntia lilluttuani alan taas sietää muita ihmisiä ympärilläni. Jostain syystä mieheni aavistaa, että olen kypsä suklaalevylle, joka poikkeuksetta lievittää oloa ja saa minut nousemaan henkilökohtaisesta pimeydestäni takaisin kohti valoa.
Joku psykologiaa ymmärtävä voisi sanoa, että mielessäni olisi jotain vikaa, ellen koskaan romahtaisi ja päästäisi höyryjä pihalle. Ehkä minun tyylini ei ole se aikuismaisin mahdollinen tapa, mutta kummasti helpottaa. Olen oppinut tuntemaan itseäni nyt vammautumisen jälkeen paremmin; annan itselleni luvan romahtaa, sillä seuraavana päivänä kaikki näyttää jälleen paremmalta ja olo tuntuu tarmokkaammalta. Taistelutahto viriää uudelleen.
Arja Ahtaanluoma
Arja Ahtaanluoma on perheellinen reilu nelikymppinen nainen, joka vuonna 2017 hoitovirheen seurauksena heräsi viiden viikon nukutuksesta neliraaja-amputoituna. Molemmat jalat amputoitiin reisitasolta, oikea käsi kyynärvarresta sekä vasemmasta kädestä kaikki sormet.
Koko tarinan voit lukea kirjasta Puolinainen (Johnny Kniga), jonka hän kirjoitti kuntoutumisestaan, elämästään ja ajatuksistaan toipumisen aikana. Oivaltavat jutut arjesta, sen iloista, pettymyksistä ja kommelluksista jatkuvat tutulla tyylillä näissä kolumneissa, höystettynä mustalla huumorilla, kunnes tummempi väri keksitään.
Lue myös: Pikkumuksut kaatuilevat opetellessaan kävelemään – miksi kävelemään opetteleva aikuinen ei saisi?
Kommentoi Facebookissa