KOLUMNI Hieno kapistus minun oikean käden proteesini on, suunnittelun ja mekaniikan taidonnäyte kerrassaan ja lisäksi siron ulkomuotonsa ansiosta katu-uskottavakin!
Mutta: nyrkki on jatkuvasti rikki. Alkuun luulin, että kyseessä on minun mokani, että olen käyttänyt nyrkkiä liian ronskisti (niin kuin vetäessäni auton ovea kiinni sisäpuolelta), mutta kuukausien kuluessa ja kokemuksen karttuessa olen tajunnut, ettei vika joka kerta ole minun. Toki kerran vedin R-kioskin kivilattialla komeasti lipat suoraan mahalleen, jolloin yksi sormista jäi roikkumaan vain yhden kiinnitysruuvin varaan. Se jos mikä oli oma moka.
Proteesini on nk. kyynärvarsiproteesi. Silikoninen alustuppi rullataan käsivarren tynkään, tynkä sujautetaan hiilikuidusta valmistettuun kovaan holkkiin ja alustuppeen kiinnitetty tappi loksautetaan vastakappaleeseensa. Proteesi on myoelektroninen, mikä puolestaan tarkoittaa, että holkin sisäpuolella olevat kaksi elektrodia havaitsevat käsivarren lihasten liikkeet ja saavat sormet liikkumaan. Sain aikanaan valita parista kymmenestä erilaisesta liikkeestä kahdeksan, jotka ohjelmoitiin nyrkkiin.
Useimmiten vika on sitä laatua, että joku sormi lakkaa tykkänään toimimasta tai pahimmassa tapauksessa koko nyrkki menee tilttiin, eikä suostu tekemään mitään muuta kuin huutamaan sieluun asti ulottuvalla vinkunalla tahtovansa takaisin Saksaan korjaukseen.
Proteesiteknikko varmaan jo näki nyrkistäni painajaisia, kun niin usein lähetin sähköpostia tai soitin kulloisestakin viasta. Kuitenkin hän uskollisesti tilasi aina minulle lainanyrkin oman korjauksen ajaksi. Lainarin toimituksessa meni viikon verran, minkä ajan jouduin selviämään ilman proteesia. Mikä puolestaan tarkoitti sitä, etten pystynyt kävelemään ulkosalla, sillä oikean käden proteesi oli ainut, jolla sain kyynärsauvasta otteen.
Eniten tilanteessa ärsytti, kun Tehdas väitti rikkoutumisten johtuvan kyynärsauvan käytöstä, jolloin nyrkkiin tulee pumppaavaa liikettä jokaisella askeleella, mikä puolestaan heidän mukaansa rikkoo nyrkin. Minä taas olen vakuuttunut, että oma nyrkkini on maanantaikappale, sillä lainanyrkit kestävät vallan mainiosti samanlaista käyttöä. Muutenkin: eikö kyseessä kuitenkin ole käyttöesine, joka pitäisi valmistaa niin, että se kestää normaalia, päivittäistä käyttöä?
Olen vakuuttunut, että oma nyrkkini on maanantaikappale, sillä lainanyrkit kestävät vallan mainiosti
Kesällä, kun amputaatioista oli kulunut kolmisen vuotta, sisuunnuin Tehtaan syytöksistä ja päätin todistaa, ettei sauva ole rikkoutumisten syynä – jätin kyynärsauvan kokonaan pois käytöstä. Kotona olin jo puolisen vuotta liikkunut ilman sauvaa, mutta siellä oli turvana seinät ja huonekalut, joista sai horjahduksen sattuessa tukea. Toki kaatumisia tapahtui melko useinkin. Kerran avustaja tuhisi minulle löytäessään minut jälleen kerran kikattamassa keittiön lattialta, että heti kun hän selkänsä kääntää, niin jo se on täällä pitkällään.
Harvemmin kuitenkaan satutin itseäni; nauroin vaan muksahduksilleni. Muutama kuhmu ja mustelma ja kerran tirahti veret nenästä, kun löysin itseni olohuoneen matolta mahaltani juuri kun olin lähettänyt taksikuskin pois saatesanoin: ”kyllä mä tästä jo selviän”. Ne kuuluisat viimeiset sanat. Tämänkin olen järkeillyt niin, että pikkumuksut kaatuilevat kymmeniä kertoja päivässä opetellessaan kävelemään – miksi siis kävelemään opetteleva aikuinen ei saisi kaatua?
Mutta siis: koska olin päättänyt luopua kyynärsauvasta, köpötin kepin kanssa fysioterapiatunnille ja ilmoitin haluavani ulos lenkille ilman sauvaa.
Kyynärsauva oli mukana kädessä koko ajan, mutta annoin itselleni luvan nojautua siihen ainoastaan, kun oli levättävä. Ja levättävä oli usein; tuntui, että jännitin kroppani jokaista lihasta, kun tepsuttelin epävarmana reilun kilometrin lenkin. Maalin häämöttäessä etenkin hartiat alkoivat olla jumissa, kun pingotin olkapäitä jatkuvasti kohti korvia. Hengästyttikin, kun unohdin välillä hengittää keskittyessäni niin tiiviisti pystyssä pysymiseen. Varsinkin laatoitetut jalkakäytävät olivat ikäviä.
Voimaantuneena suorituksestani hylkäsin kyynärsauvan kokonaan eteisen nurkkaan ja aloin liikkua päivittäin tai lähes päivittäin kaupassa tai muilla asioilla avustajan kanssa ilman tukea. Ylämäet menivät mukavasti ilman tukea, mutta portaat tuottavat edelleen tuskaa, samoin alamäet. Niissä tarvitsin – ja tulen vielä pitkään tarvitsemaan – jonkun käsivartta tuekseni.
Itsevarmuus ja tasapaino kehittyivät kuitenkin nopeasti: kahden kuukauden harjoittelun jälkeen lähdin tyttären kanssa ostoskeskukseen hankkimaan koulunaloituskamoja neidin vaatekaappiin. Sen kummemmin miettimättä mennä humpsuttelin jaloilla, ilman keppejä tietenkin koko reissun läpi. Oli mielettömän normaali fiilis, kun kanniskelin ostoskassiakin mukanani. Olin viimein saavuttanut jo teho-osastolla itselleni asettamani tavoitteen – minä kävelin! Ihan itse, ilman ketään tai mitään.
Homma on vain ja ainoastaan korvien välistä kiinni. On uskallettava, mentävä jälleen kerran oman mukavuusalueen rajalle ja pitkästi sen yli.
Mitä proteesiin tulee, niin kun se tuli huollosta, ehti olla ehjänä reilun viikon, kun siihen tuli taas vika. Enkä ollut käyttänyt keppiä kertaakaan huollon jälkeen. Että se siitä Tehtaan teoriasta sitten.
Arja Ahtaanluoma
Arja Ahtaanluoma on perheellinen reilu nelikymppinen nainen, joka vuonna 2017 hoitovirheen seurauksena heräsi viiden viikon nukutuksesta neliraaja-amputoituna. Molemmat jalat amputoitiin reisitasolta, oikea käsi kyynärvarresta sekä vasemmasta kädestä kaikki sormet.
Koko tarinan voit lukea kirjasta Puolinainen (Johnny Kniga), jonka hän kirjoitti kuntoutumisestaan, elämästään ja ajatuksistaan toipumisen aikana. Oivaltavat jutut arjesta, sen iloista, pettymyksistä ja kommelluksista jatkuvat tutulla tyylillä näissä kolumneissa, höystettynä mustalla huumorilla, kunnes tummempi väri keksitään.
Lue myös: Kootut kokemukset vammaisreissaajalta – ”Meistä kyllä huolehditaan ja perille päästään ehjinä”
Kommentoi Facebookissa