KOLUMNI Näin koronan ja matkustusrajoitusten aikaan ehkä huono aihe, mutta toisaalta on mukava muistella menneitä matkoja. Tämä ei ole perinteinen matkakertomus, vaan pikemminkin ”kootut kokemukset vammaisreissaajalta”. Toivottavasti joku saa vinkkejä tulevia reissuja varten ja rohkaisua siihen, että meistä kyllä huolehditaan ja ehjinä perille päästään.
Perhe kitisi monta viikkoa, että reissuun ulkomaille tarttisi päästä, auringosta nauttimaan. En ole koskaan ollut mikään reissaajatyyppi, etenkin pakkaaminen on ahdistanut aina kovasti. Vähän väliä tuli joko nuorempi tytär tai mies esittelemään toinen toistaan upeampia lomakohteita. Väsytystaktiikka lopulta puri ja pitkin hampain suostuin matkan varaamiseen.
Kohteeksi olisi voinut ottaa vaikkapa vertaistukiryhmässäkin suosituksia saaneen ja erityisen vammaisystävälliseksi tiedetyn Fuengirolan, mutta koska minusta on kyse, en tahtonut mennä massan mukana ja valitsimme Madridin. Tässä vaiheessa Madridissa vierailleet pyöräyttävät silmiään, koska tietävät sen, mitä minä nyt jälkeenpäin tiedän, mutta palataan siihen tuonnempana.
Matka varattiin, lennot erikseen ja hotelli pitkällisen noppailun ja vertailun jälkeen erikseen. Monena yönä näin painajaisia, joissa jouduimme kaikki eri lomakohteisiin, hotelli oli termiitinjärsimä murju ja niin edelleen.
Yöllinen panikointi johtuu siitä, että minä ja varaussivustot emme ole koskaan ymmärtäneet toisiamme. Kerrankin varasin miehelleni omaishoitajan lomaselle junaliput VR:n nettikaupasta. Mies lähti matkaan, vain soittaakseen junan lähdettyä, että varaamani liput olivat väärälle päivälle…
Jokin menee aina pieleen; ensimmäisellä varauskierroksella tarkistan syöttämäni tiedot huolellisesti rivi kerrallaan, mutta kun systeemi nakkaa minut ulos kolmannen kerran kesken kaiken, akku loppuu koneesta tai jotain muuta vastaavaa, sitä ei vaan kerta kaikkiaan jaksa enää olla niin huolellinen kuin tuntia aiemmin.
Joka tapauksessa matkapäivän koittaessa tein seuraavan virheeni valitessani matkavarusteikseni jalkaproteesit. Päättelin, että on turvallisempaa pitää jalat koko ajan välittömässä läheisyydessäni sen sijaan, että ne vietäisiin paketoituina ruumaan. Lentokentällä jaksoin hyvin kävellä ja mikä hienointa jaksamiseni kannalta, pääsimme erityisryhmien (lapsiperheet, vanhukset ja vammaiset) portin kautta jonojen ohi. Koneeseen erityisryhmät päästetään ensimmäisinä, vaikka jaloilla olisinkin päässyt massan mukanakin, mutta tulipa maksimoitua koneessaistumisaika. Kaikki loistavasti tähän saakka siis, kentän palvelu pelasi hienosti ja matkustamohenkilökunta oli mukavaa.
Koneessa istuessa reisiä alkoi ensin kihelmöidä, sitten kuumottaa ja lopulta polttaa ja kirvellä hullun tavalla. Yritin vaihtaa asentoa, jotta olo helpottuisi, mutta tuskallista oloa ei juuri helpottanut tajutessani, että lentoaikaa oli jäljellä vielä yli kaksi tuntia. Edessäni istunut mies varmaan ihmetteli, kun vääntelehdin ja venkoilin istuimellani jatkuvasti. Mieheni ehdotti useampaan kertaan, että riisuttaisiin proteesit. Minua ei kuitenkaan houkutellut levitellä koipiani koko koneellisen nähden, etenkään, kun väkisinkin kalsarit vilkkuvat proteeseja riisuessa ja varsinkin uudelleen pukiessa.
Täytyy sanoa, että pyörätuoliani käsiteltiin kauniisti; Helsingin päässä se vietiin erikoismatkatavaratiskille ja sen sai noutaa vastaavalta tiskiltä Madridin päässä.
Lopulta tuskallinen lento oli ohi, ja päätin, ettei ikinä enää proteeseilla näin pitkälle lennolle. Matkustamohenkilökunta päästi kaikki muut koneesta ensin ulos ja tuli sitten kysymään, tarvitsenko kyytiä matkalaukkuhalliin, matka Madridin kentällä kun on kuulemma aika pitkä käveltäväksi. Jos eivät reidet olisi olleet tulessa, olisin kävellyt, mutta jokainen liike sattui, itse asiassa vaikkei liikkunut, niin poltteli ja kiristi silti, joten suostuin ehdotukseen. Ajelimme merikonttia muistuttavan häkkyrän kyydissä noutamaan pyörätuoliani ja muita matkatavaroita.
Täytyy sanoa, että pyörätuoliani käsiteltiin kauniisti; Helsingin päässä se vietiin erikoismatkatavaratiskille ja sen sai noutaa vastaavalta tiskiltä Madridin päässä. Palvelu ainakin kuulosti siltä, ettei erikoismatkatavaroita käsitellä ihan samalla tyylillä kuin tavallisia matkalaukkuja. Ainakin tuoli oli ehjä sen saadessamme.
Hotellille päästyämme riisuimme proteesit. Reidet polttivat ja olivat kirkuvanpunaiset. Vaikka haudoimme niitä kosteilla pyyhkeillä, odotti seuraavana aamuna ikävä yllätys: molempiin reisiin oli kohonnut yön aikana valtavia vesikelloja. Mahtavaa: kulkisin koko viikon pyörätuolilla kuorittuja katkarapuja muistuttavat rakot jaloissa.
Lähetin kuvan katkaravuista proteesiteknikolle ja päättelimme syyksi uudet silikonitupet, jotka olivat hiukan eri materiaalia kuin entiset. Ne ilmeisesti ärsyttivät reisiäni, joiden iho on arpinen muutenkin. Hoito-ohjeena kävelykielto ja rakkolaastarit.
Ensimmäisenä päivänä kävi selväksi, että olisimme voineet valita matkakohteen hiukan tarkemmin: Madrid on sijoittunut Sierra Nevadan vuoriston keskusylängölle, joten korkeuserot kaupungin alueella olivat sen mukaisia: hotellilta ostoskadun suuntaan sai punnertaa 8–10 % ylämäkeen. Alaspäin tullessa jarruttelin kelaushanskat käryten. Seurauksena viikon reissusta oli keskeltä puhkikulunut kelaushanska.
Esteettömyydestä Madrid saa hyvät pisteet: maantieteelleen kaupunki ei mitään voi, mutta kaikki mihin rakennustekniikalla voi vaikuttaa, oli hienosti huomioitu: näkövammaisille oli erilaista jalkakäytävän pintakuviointia, josta tietää, milloin on ajautumassa ajoradalle ja hissejä ja luiskia oli riittävästi.
Mikä minuun teki erityisen vaikutuksen, oli ihmisten suhtautuminen: joka käänteessä sain apua, jos olin hiukankaan epävarman näköinen. Ihmiset väistivät tuolilla kulkijaa jo kaukaa, jottei tarvinnut pelätä rullaavansa jonkun varpaille.
Kun lähdin tyttöjen kanssa ostoksille, ajauduimme väkisinkin erillemme, mutta se ei oikeastaan haitannut. Rullailin vaatekasa sylissä ristiin rastiin viisikerroksista tavarataloa ja nautiskelin itsenäisyyden joka hetkestä – mieheni olin vapauttanut ostoshelvetistä ja jättänyt hänet hotellille.
Kassoilla oli järkyttävän pitkä jono, joka kuitenkin eteni varsin mukavaa tahtia. Kun oli minun vuoroni, kassahenkilö valisti minua invakassasta, joka oli kassarivistön päässä. Sen tiski oli normaalia matalammalla ja mikä parasta: sinne ei tarvinnut jonottaa! Sen kun meni norkoilemaan kassalle, niin seuraava vapautuva kassahenkilö sinkosi paikalle palvelemaan. En ollut koskaan kuullutkaan moisesta etuoikeudesta. Eipä sillä, kävelevien kassatkin vetivät kyllä hyvin.
Madridin metro oli yhtä seikkailua, eikä tilannetta helpottanut se, että meidän lähiasemamme hissi ei toiminut, joten pääsimme kulkemaan sillä vain toiseen suuntaan. Reissu vaati aina hiukan suunnittelua ja kartanlukutaitoa, kun pähkimme, kuinka monta asemanväliä meidän on ajettava väärään suuntaan, ennen kuin pääsemme seuraavalle hissilliselle asemalle vaihtamaan oikeaan suuntaan kulkevaan metroon.
Ennen reissuun lähtöä vertaistukiryhmässämme keskusteltiin EU:n vammaiskortin eduista: kortti kertoo asiakaspalvelijoille ympäri Euroopan, että kortin haltija saattaa tarvita mukaansa saattajan tai voi tarvita normaalia enemmän aikaa esimerkiksi asiointiin. Monella vammaisella vamma kun ei näy päällepäin niin selkeästi luin minulla – jos ollenkaan. Minunkin piti kortti hankkia, mutten saanut aikaiseksi. Madridin Reina Sofia -taidemuseossa korttia ei kyllä tarvittukaan: lippukassa vilkaisi minua ja miestäni ja huiski meidät molemmat maksamatta sisälle.
Paluumatkalle lähtiessämme mietitytti, kuinka minut saadaan koneeseen, sillä oma pyörätuolini ei käytävällä olisi mahtunut kulkemaan. Turhaan murehdin: en todellakaan ole ensimmäinen, joka matkustaa pyörätuolin kanssa. Seurueemme kuljetettiin merikonttihärvelillä koneen ovelle, jossa toivotin omalle jakkaralleni hyvät matkat ruumassa ja kömmin kapeaakin kapeampaan penkkiin, jolla minut rullattiin paikalleni koneeseen.
Kaiken kaikkiaan reissu oli lopulta ihan mukava alkuperäisestä vastahankaisuudestani huolimatta: kentillä molemmissa päissä oli huolehdittu erityistarpeisista matkustajista esimerkillisesti eikä hotellissakaan ollut valittamisen varaa. Huolehdin ja murehdin monta yötä aivan turhan takia.
Arja Ahtaanluoma
PS: Kun kyselin perheeltäni sopivia kuvia tätä kolumnia varten, heräsi miehelläni jälleen matkakuume. *huoh*, siitä se taas lähtee, kunhan korona helpottaa…
Arja Ahtaanluoma on perheellinen reilu nelikymppinen nainen, joka vuonna 2017 hoitovirheen seurauksena heräsi viiden viikon nukutuksesta neliraaja-amputoituna. Molemmat jalat amputoitiin reisitasolta, oikea käsi kyynärvarresta sekä vasemmasta kädestä kaikki sormet.
Koko tarinan voit lukea kirjasta Puolinainen (Johnny Kniga), jonka hän kirjoitti kuntoutumisestaan, elämästään ja ajatuksistaan toipumisen aikana. Oivaltavat jutut arjesta, sen iloista, pettymyksistä ja kommelluksista jatkuvat tutulla tyylillä näissä kolumneissa, höystettynä mustalla huumorilla, kunnes tummempi väri keksitään.
Lue myös: Välillä sitä itsensä iloisesti yllättää – kun vaan uskaltaa!
Kommentoi Facebookissa