KOLUMNI Kun minulla ei vielä ollut autoa, en ollut kovinkaan paljon uskaltautunut asioimaan ulkomaailmassa ilman saattajaa. Tuolloin ei ollut vielä puhettakaan siitä, että olisin jaloilla lähtenyt, sillä kävelyn opettelu oli kirjaimellisesti alkutaipaleellaan, mutta edes pyörätuolilla en ollut arvannut yksin minnekään lähteä, vaikkei kaatumisen pelkoa tuolilla liikkuessa ollutkaan.
Hinku saada palanen itsenäisyyttä takaisin kasvoi viikko viikolta, kunnes rohkaisin mieleni ja päätin ylittää itseni, vaikka vähän pelottikin ja arvelutti alkuun: lähdin toisen jouluni jälkeen ostoskeskukseen ypösen yksin. Tilasin vakitaksini hakemaan ja vinkkasin kotiväelle heipat. Mies kyllä varmisteli monta kertaa, ettenkö halua häntä mukaan. En halunnut. Pointtina oli itsenäinen uskaltautuminen, se, että lähtisin, koska mä voin.
Nautiskelin omasta vapaudestani, siitä iloisesta havainnosta, ettei tarvinnut mennä kenenkään muun aikataulun mukaan
Vakitaksikuskini Jenni kärräsi minut pyörätuolikyytinä ostarin etuovelle, jossa jo häntä odottikin seuraava kyyti, mies pyörätuoleineen ja vaimoineen. Kun pääsin autosta kuivalle maalle, huikkasin Jennille, että enköhän minä tästä jo pärjääkin. Jenni jäi hänkin vähän miettimään, että tarvitsisiko tuo nyt kumminkin sisälle asti tuupata, mutta painelin jo vanteet soikeina pääoville.
Nautiskelin omasta vapaudestani, siitä iloisesta havainnosta, ettei tarvinnut mennä kenenkään muun aikataulun mukaan eikä salaisesti laskea saattajan tympääntyneitä huokauksia minun jäädessäni nuohoamaan joka vaaterekkiä.
Osoittautui melko hankalaksi kuskata ostoksia sylissä kassoille, sillä kädet ovat kovasti varatut pyörätuolia kelatessa. Kieli keskellä suuta yritin edetä mahdollisimman tasaisesti eteenpäin. Koria en saanut sylissä pysymään. Sovituskoppiin en edes yrittänyt, vaikka monien liikkeiden myyjät olivatkin niin avuliaita, että olisivat takuulla tulleet auttamaan. Siihen kumminkin vedin rajan; en aikonut äheltää sovituskopissa pyörätuolin kanssa, myyjän avulla taikka ilman. Olen kyllä ennenkin hankkinut vaatteeni sovittamatta, joten miksi hyvää systeemiä muuttamaan? Joskus on kyllä joutunut katumaan ja palauttamaan, mutta sille en suonut puolikasta ajatustakaan.
Kassoille meno vähän hirvitti: mitä jos pudotan ostokset tai kortin lattialle, taikka epäonnistun näppäilemään koodia päätteelle? Suomeksi sanottuna: avun pyytäminen nolotti edelleen – turhaan, huomasin, sillä kassanhoitaja tuli jopa ripustamaan ostospussini pyörätuolin työntökahvoihin pyytämättä!
Montaa tavaraa en ostanut, vaikka luuhasin koko ostarin kaksi kertaa läpi. Mieskin ehti jo soittaa tarkistaakseen, että kaikki on ihan hyvin.
Sen sijaan sain ihan ilmatteeksi viikkoa myöhemmin tosi hyvän mielen; Jenni kertoi minun jälkeeni kyytiinsä tulleen pariskunnan ihmetelleen menoani, että ihanko se yksin tuonne nyt menee, joulun välipäivien ruuhkaan, pärjääkö edes? Jenni oli hymähtänyt, että jos joku pärjää niin tuo nainen, se kun tekee ihan mitä vaan. Pariskunta oli pohtinut myös, miten mahdan yläkertaan päästä, no hissillä tietenkin. Vielä oli pohdintaa jatkettu, kuinka minä hissiä kykenen käyttämään. Nauroin jo ääneen, kun Jenni kertoi selittäneensä, että onhan siinä hississä nappula, joka sen pistää liikkeelle.
Mutta ihan paras mieli tuli, kun Jenni tunnusti täysin vilpittömästi olevansa minusta todella ylpeä. On kuulemma ihanaa kertoa minut nähneille ja toimiani kummastelleille, kuinka monitaitoinen olen ja millaisista tilanteista selviän huolimatta vaikeista vammoistani. Kyllä se vaan niin on, että ihminen tarvitsee palautetta. Toisinaan sitä uppoaa murehtimaan, mitä ei enää pysty, muistamatta ja tajuamatta ollenkaan, kuinka paljoon pystyy. Niin paljoon enemmän kuin puolitoista vuotta aiemmin rääsymyttynä sairaalan petissä maatessani. Niin moneen asiaan, joihin kukaan – minä mukaan luettuna – ei olisi uskonut minun vielä kykenevän.
Suurkiitos kaikille, jotka olette palautetta minulle matkan varrella antaneet. Jatketaan samaan malliin ja jaetaan kehuja kanssaihmisille jatkossakin!
Arja Ahtaanluoma
Arja Ahtaanluoma on perheellinen reilu nelikymppinen nainen, joka vuonna 2017 hoitovirheen seurauksena heräsi viiden viikon nukutuksesta neliraaja-amputoituna. Molemmat jalat amputoitiin reisitasolta, oikea käsi kyynärvarresta sekä vasemmasta kädestä kaikki sormet.
Koko tarinan voit lukea kirjasta Puolinainen (Johnny Kniga), jonka hän kirjoitti kuntoutumisestaan, elämästään ja ajatuksistaan toipumisen aikana. Oivaltavat jutut arjesta, sen iloista, pettymyksistä ja kommelluksista jatkuvat tutulla tyylillä näissä kolumneissa, höystettynä mustalla huumorilla, kunnes tummempi väri keksitään.
Kommentoi Facebookissa