KORIPALLO Suomalainen naisten joukkueurheilu sai perjantaina valtavasti julkisuutta, kun Awak Kuier varattiin koripallon WNBA-liigaan numerolla kaksi. Maailmanlaajuisessa kilpailussa Kuierin varaus on merkittävin suomalaisen naisten joukkuelajien edustajan saavutus toistaiseksi.
Kaikista Kuierin menestys ei tuntunut kuitenkaan mieluisalta. Sosiaalisessa mediassa koettiinkin odotettu irvokas näytelmä, kun muutamat ”kriittiset nettikirjoittajat” julistivat, ettei Kuier ole suomalainen, ja antoivat ymmärtää, ettei kantasuomalaisten tulisi iloita hänen saavutuksistaan.
Jokaisella on oikeus olla iloitsematta Kuierin saavutuksista. Kuierin menestyksen suomalaisuus on kuitenkin kiistatonta.
Suomeen Kuier muutti perheensä kanssa kaksivuotiaana ja puhuu suomea kuin kuka tahansa natiivi suomalainen. Kuier on Suomen kansalainen ja edustaa Suomen maajoukkuetta.
Kuier on itse todennut tuntevansa itsensä sudanilaiseksi, mutta mieltää myös Suomen kotimaakseen. Hän ei ole koskaan asunut Sudanissa.
”Kriittiset nettikirjoittelijat” eivät voi kiistää faktaa, että Kuier on saanut koripallo-oppinsa Suomessa. Hänen tiensä WNBA-varaukseksi on suomalaiselle junioriurheiluvalmennukselle todella merkittävä juttu, josta Suomi voi ottaa kaiken kunnian.
Kun Suomen miesten jalkapallomaajoukkue Huuhkajat marraskuussa 2019 voitti Liechtensteinin ja varmisti historiallisen paikkansa EM-kisoihin, alkoi öyhötys siitä, onko Huuhkajat suomalainen joukkue? Kisapaikka tuntui pahalta niistä, jotka näkivät Suomen pelaajalistalla vieraskielisiä nimiä.
Huuhkajissa nähtiin marraskuussa 2019 tositoimissa kaksi maahanmuuttajataustaista pelaajaa, Lukas Hradecky ja Glen Kamara. Muiden vieraskielisten nimien osalta kritisoijat eivät tunnistaneet ruotsinkielisiä sukunimiä.
Huuhkajien maahanmuuttajataustaisista pelaajista Hradecky muutti Suomeen Slovakiasta yksivuotiaana 1990 ja sai jalkapallo-oppinsa kokonaan Suomessa. Kamara syntyi Tampereella 1995 ja pelasi juniorijalkapalloa Suomessa 12-vuotiaaksi asti, kunnes siirtyi Englantiin junioriakatemiaan. Kamaralla on ainoastaan Suomen kansalaisuus.
Eri maiden miesten ja naisten maajoukkueissa pelaa useita brasilialaisia jalkapalloilijoita, yhdysvaltalaisia koripalloilijoita tai kanadalaisia jääkiekkoilijoita. Monessa maassa vieraasta maasta tuleva urheilija saa kansalaisuuden helposti, jos suostuu edustamaan uutta kotimaataan maajoukkuetasolla. Uusi kotimaa maksaa maajoukkue-edustuksista isojakin rahoja.
Etelä-Korean miesten jääkiekkomaajoukkueessa pelasi Pyeongchangin 2018 olympialaisissa kahdeksan pohjoisamerikkalaispelaajaa. Kiinakin on peluuttamassa jääkiekkomaajoukkueessaan ensi talvena Pekingin olympialaisissa kanadalaisia.
Näistä urheilijoista voi hyvällä syyllä kysyä, ovatko he korealaisia tai kiinalaisia? Looginen vastaus on ei, mutta säännöt sallivat heillä Etelä-Korean tai Kiinan edustamisen maajoukkueturnauksissa.
Maajoukkueurheilu on viime vuosikymmeninä kokenut isoja muutoksia. On yhä enemmän kansainvälisiä perheitä, joissa vanhemmat tulevat eri maista.
Suomessa kohistiin 2000-luvulla jalkapalloilija Lauri Dalla Vallesta, joka kieltäytyi edustamasta Suomea, koska unelmoi isänsä kotimaan Italian edustamisesta. Sittemmin Dalla Vallen urakehitys pysähtyi, eikä hän lopulta mahtunut edes Suomen maajoukkueeseen.
Jalkapalloilija Carl Jenkinson päätti edustaa aikuisten tasolla Englantia, vaikka oli pelannut äitinsä kotimaan Suomen juniorimaajoukkueissa. Saksassa koko elämänsä asunut suomalaisen äidin ja senegalilaisen isän lapsi Malick Thiaw päätti puolestaan edustaa Saksan jalkapallomaajoukkuetta.
Jenkinsonin ja Thiawin päätös on ymmärrettävä. He eivät ole pelanneet juniorijalkapalloa Suomessa ja heillä on myös mahdollisuus pelata maajoukkueessa, jolla on realistisia mahdollisuuksia taistella maailmanmestaruudesta.
Nicholas Hämäläinen päätti edustaa jalkapallossa isänsä kotimaata Suomea. Hän olisi voinut valita myös Yhdysvaltain maajoukkueen, jossa hänellä olisi ollut paremmat mahdollisuudet päästä pelaamaan MM-kisoissa.
Amerikansuomalaiset veljekset Erik ja Alex Murphy päättivät pelata Suomen koripallomaajoukkueessa, vaikka olivat asuneet koko elämänsä Yhdysvalloissa, eivätkä edes puhuneet suomea. Suomen maajoukkue oli käytännössä heidän ainoa vaihtoehtonsa, koska Yhdysvaltain maajoukkueeseen he eivät olisi mahtuneet.
NBA:ssa pitkän uran pelannut koripalloilija Drew Gooden halusi 2014 MM-kisoissa edustaa äitinsä kotimaata Suomea. Tämä ei kuitenkaan onnistunut, koska Gooden ei riittävän ajoissa ehtinyt hakea Suomen passia. Hän oli myös edustanut Yhdysvaltoja juniorimaajoukkueessa.
Yhdysvaltalainen koripalloilija Jamar Wilson päätti 2015 edustaa vaimonsa kotimaata Suomea. Hän sai passin riittävän ajoissa ennen 2015 EM-kisoja ja oli edustuskelpoinen. Lempinimen Jammu saanut Wilson opetteli Maamme-laulun sanatkin.
Wilson on yksi harvoista Suomen palloilumaajoukkueiden vierastyöläisistä, joskin hänellä on avioliittonsa kautta ihan oikea side Suomeen. Raha ei hänen maajoukkuepäätöksessään ratkaissut.
Muualla maailmassa monet palloilumaajoukkueiden vierastyöläiset ovat usein rahakkaita ostourheilijoita. Koomisin tapaus on ollut Qatarin käsipallomaajoukkue, jonka lähes kaikki pelaajat olivat eurooppalaisia vierastyöläisiä.
Qatarin käsipallomaajoukkuetta ei voi pitää maajoukkueurheilun perusidean kannalta terveenä ilmiönä. Kansainvälisissä liitoissa olisikin hyvä tehdä sääntötarkennuksia.
Loogisin ratkaisu olisi, että pelaaja edustaisi sitä maata, jossa on juniorioppinsa saanut. Tällöin ostourheilijoista päästäisiin kertaheitolla eroon. Juniorityö saisi menestyksissä kaiken kunnian.
Poikkeustapauksia voisivat olla ne urheilijat, joilla on vanhempiensa kautta side kahteen eri maahan, eivätkä mahdu varsinaisen asuinmaansa maajoukkueeseen. Myös poikkeuslupia voisi sallia urheilijoille, joilla on todistettava sukulaisuusside toiseen maahan.
Teksti Otto Palojärvi
Lue myös: Awak Kuier teki merkittävää suomalaista urheiluhistoriaa – ”Tahdon olla roolimalli”
Kommentoi Facebookissa