ELÄIMET Seinäjoen Ylistarossa sijaitsevassa eläinten vanhainkodissa arki karvaisten asukkaidensa ympärillä on täynnä elämän pieniä helmiä. Wanhassa Markissa ei harmitella pätkivää muistia eikä haikailla menetettyä nuoruutta.
– Jokainen päivä tuo mukanaan yllätyksiä, niin iloisia kuin surullisiakin. Välillä itketään ja välillä nauretaan, mutta tavallisesta arjestahan se muistojen monenkirjava helminauha yleensä koostuu, johtajapariskunta Liisa ja Heikki Laaksonen luonnehtivat hymyillen.
Ison pohjalaistalon pihalla, pilttuissa ja piha-aitauksissa asustelee onnellista väkeä. Viimeiset 17 vuotta eläinmaailman seniorit ovat voineet viettää ansaittuja eläkepäiviään leppoisissa tunnelmissa.
Muun muassa kanat, puput, ponit, muutama vuohi, hevonen ja aasi jakavat sekä petinsä että puuronsa hyvässä yhteisymmärryksessä, toisiaan kunnioittaen ja joskus hieman rakastaenkin. Vanhuuden myötä lajien eroavaisuudet eivät ole esteenä myöskään ystävyyssuhteille, joita eläinten vanhainkodissa solmitaan ikään, sukupuoleen ja siviilisäätyyn katsomatta.
Ei ole siis laisinkaan ihmeellistä, jos pässi viihtyy ponin seurassa tai räiskyvä kolmiodraama syntyy kalkkunan ja kahden hurupupun välillä.
Ylilihava possu ja vanhuudenhöperö poni
Elämä eläinten vanhainkodissa on Liisa ja Heikki Laaksosen mukaan ennalta arvaamatonta ja tapahtumarikasta.
– Kaikki on mahdollista, mutta hyvin ymmärrettävää. Arkia pyöritetään tilanteisiin sopivilla säännöillä, mutta sitäkin suuremmalla sydämellä. Rakkautta ja rapsutuksiakaan ei säästellä. Elämän ehtoopuolelle ennättäneitä eläinvanhuksia kohdellaan tasa-arvoisesti ja heidän ansaitsemallaan kunnioituksella, johtajapariskunta kuvailee hymyillen.
Valtaosa eläinten vanhainkodin noin sadasta asukkaasta viettää rauhallista ja ulkopuolisille jopa näkymätöntä elämää. Joukosta löytyy kuitenkin aina muutama huruseniori, jotka näkyvät ja kuuluvat muidenkin edestä.
Vanhainkodin värikästä arkea ylläpitävät erityisesti kevyttassuisuudestaan tunnettu kaniherra Casanova sekä hänen naispuolinen lajitoverinsa, Kersantti Karoliina. Hassunkuriseen herrasväkeen kuuluu myös reippaasti ylilihava Pate-porsas sekä sopivasti vanhuudenhöpsö Nolli-poni.
Heillä kaikilla on takanaan elettyä elämää. Toisilla rauhallisempaa ja toisilla hieman kuoppaisempaa.
Kanikaksikossa riittää virtaa
Vauhdikkaimpiin tassuttelijoihin lukeutuu muuan kaniherra Casanova, jonka levottomuus on lähtöisin jo hänen nuoruudestaan. Turvattoman kotipesän kasvatti joutui jo pikkupupuna huostaan otetuksi. Casanovasta kasvoi kovis ja kulmakunnan kuumaverisin kani.
Sievien puputyttöjen syleily toi mukanaan kuitenkin vastuuta, velvollisuuksia ja valitettavan paljon myös rakkauden hedelmiä. Kaikella on hintansa, sillä pienten luppakorvien tarkkaa lukumäärää ei tiedä isä-Casanova itsekään.
Sen sijaan naapuripesässä köllöttelevän, rikollisuuteen taipuvaisen kersantti Karoliinan menneisyydestä riittää edelleen kauhisteltavaa. Omapäisyydestään tunnettu ikäleidi ajautui jo teinipupuna epämääräisiin kanijengeihin ja oppi ajan myötä taitavaksi näpistelijäksi.
Lampaiden kasvattaman Karoliinan erityisalaksi muodostuivat porkkana- ja omenavarkaudet. Myöhemmällä iällä hän oppi näpistelemään myös leipiä.
– Pupuissa riittää edelleen vahdittavaa, sillä tämän lajin kohdalla ei voida puhua elämänvireyden puutteesta, Heikki kuvailee naureskellen.
Arvokas vanhuus hevoselle
Suomen ensimmäisessä ja tällä hetkellä myös ainoassa eläinten vanhainkodissa riittää asukkaita.
– Tulijoista ei ole pula, sillä kotimme ovet aukeavat niin ikääntyneille kuin heitteille jätetyillekin eläimille. Elämäntarinoiden määrä on runsas ja kirjo todella laaja. Valtaosalla asukkaistamme on takanaan hyvä elämä, mutta surullisiltakaan tarinoilta ei voi välttyä, Liisa taustoittaa hiljaisena.
Surullisimpina esimerkkeinä Laaksosen pariskunta pitävät hevosia, jotka vanhuuden tullen luokitellaan ongelmajätteiksi.
– Valitettavan usein hevosen teurastamispäätökseen tai jopa heitteille jättöön riittää pelkästään se, ettei eläimestä ole enää hyötyä. Näin saattaa tapahtua esimerkiksi viisivuotiaalle ravurille, joka loukkaantumisen myötä joutuu syrjään raharadoilta, Heikki Laaksonen harmittelee hiljaisena.
Sen sijaan Wanhan Markin pilttuussa hevosetkin saavat nauttia arvokkaasta vanhuudesta. Ja kun kuoleman aika tulee, siirtyminen sateenkaaren sillalle tapahtuu rakastavien jäähyväisten saattelemina.
– Jokainen eläinvanhus saatetaan viimeiselle matkalleen turvallisessa ympäristössä ja jos mahdollista, omassa pilttuussaan tai pesäkolossaan.
Viimeisellä laitumella
Viimeiset 17 vuotta ovat opettaneet Laaksosille myös sen, että eläinmaailma on täynnä suuria ihmeitä ja joukosta löytyy todella suuria persoonallisuuksia.
– Jokaisella eläimellä, ikään ja lajiin katsomatta on oma tarinansa. Me haluamme olla mukana heidän elämänmatkansa viimeisellä suoralla. Teemme työtä pyyteettömästi ja maksutta, Liisa ja Heikki Laaksonen luonnehtivat kiitollisina ja muistelevat samalla erään Karo-nimisen hevosen viimeisiä vaiheita.
– Karolla oli heikko sydän ja eräänä kauniina kesäpäivänä se jouduttiin kantamamaan aitauksesta pilttuuseensa. Pollevanhus oli hyvin heikkona, joten eläinlääkäri ennusti maallisen taipaleen olevan loppusuoralla.
Kävi kuitenkin niin, että vielä viimeisillä voimillaan Karo karkasi laitumelle, kaulaili lajitoverinsa, palasi takaisin pilttuuseensa ja kuoli.
– Tämän tapahtuman jälkeen tiesimme tekevämme oikeaa työtä, Laaksoset muistelevat kyyneleitä pyyhkien.
Wanhaan Markkiin otetaan pääsääntöisesti ikääntyneitä eläimiä, mutta joukosta löytyy myös sairauden tai vammautumisen takia syrjään joutuneita eläinkunnan edustajia.
– Vanhaa tai virkauransa päättänyttä eläintä ei haluta yleensä lopettaa, joten silloin on ainoa vaihtoehto tuoda se meille. Täällä nämä puolisokeat kanat, nivelrikkoiset aasit ja tarpeettomiksi joutuneet vuohet voivat nauttia elämänsä viimeisestä maalisuorasta vapaana ja hyvän huolenpidon alla.
– Kustannuksista vastaamme itse. Rahat eläinten ylläpitoon tulevat siveltimen kautta. Minä maalaan tonttuja ja vaimo taiteilee enkeleitä. Kiitos kuuluu myös ihmisille. Lahjoitusten turvin voimme pitää hevoset heinissä ja puput porkkanoissa, Heikki tarkentaa hymyillen.
Glamour vaihtui savisaappaisiin
Punainen pohjalaistalo ja sen näyttävä pihapiiri ovat saaneet uuden elämän Liisa ja Heikki Laaksosen taitavissa käsissä. Myös taiteilijapariskunta Laaksosen oma elämä on pitänyt rakentaa pala palalta uudelleen.
Espanjan lämpö ja liike-elämän vanavedessä mukana tulleet viini ja villit juhlat vaihtuivat aikoinaan pohjalaiseen rauhaan. Nyt odotetaan levollisena joulua.
– Hyvissä kengissä on turvallista taivaltaa. Aikoinaan kuvittelin, että kenkieni kuuluu olla kiiltonahkaa. Ajan myötä olen oppinut, että oikeat ja ainoat ovat kuitenkin saviset saappaat, Heikki kuvailee hymyillen.
Taiteilijapariskunta tapasi Espanjassa, jonne Liisa oli rakentanut elämänsä ja uransa.
– Yritin olla kovapintainen liikenainen. Rakastin rahaa ja kauniita esineitä. Ajoin loistoautolla ja asuin hienosti. Nautin glamourista ja elämästä kristallikruunujen alla, mutta jotakin kuitenkin puuttui, Liisa taustoittaa.
Vasta siinä vaiheessa, kun Liisa tapasi taidenäyttelyä pitämään tulleen Heikin, sydämessä läikähti.
– Silloin ymmärsin, ettei raha ja menestys tuo onnea. Heikki toi elämääni rauhan, rakkauden ja suuren onnen.
Vaikka Liisa oli aikoinaan ostanut vain menolipun Espanjaan, niin rakkaus syvälliseen suomalaistaiteilijaan sai hankkimaan myös paluulipun.
– Rakkaus saa tekemään ihmeitä. Löydettyämme ränsistyneen pohjalaistalon, paikka oli kuin luotu eläinten vanhainkodille ja taiteen tekemiselle. Ja mikä parasta; glamour on vaihtunut aitoon pohjalaiselämään ja ennen kaikkea arjen iloon, Liisa ja Heikki kuvailevat onnellisina.
- Wanhan Markin kotisivut löydät tästä.
Kommentoi Facebookissa