KOLUMNI Hommahan lähti siitä liikkeelle, että taannoin ratsastamaan lähtiessäni vakionopeuden säätimen ”viiksi” meni poikki. Ihan juuresta asti, ratin katteiden sisältä. Syynä on varmaan itse viikseen virittämäni lisävarsi, jotta pystyn sitä ylipäänsä käyttämään. Lisävarsi todennäköisesti tuo viiksen juureen lisää vääntöä ja se rasittuu.
Oli syy mikä hyvänsä, viiksi oli poikki ja tilasin uuden. Ohjeeksi sain viedä auton pikahuoltoon, sillä viiksen vaihto on pikku homma. Asia pihvi: vein auton korjaamolle ja lähdettiin odotellessa avustajan kanssa viereiseen ruokakauppaan ostoksille. Kassalla ollessamme puhelin soi, mutten ehtinyt vastaamaan – oli tyngät täynnä tekemistä bonuskorttien kanssa. Numerokin oli joku outo, joten tulkitsin sen puhelinmyyjäksi enkä vaivautunut soittamaan takaisinkaan.
Kauppakassi pyörätuolin takana keikkuen kelailimme takaisin korjaamolle. Mekaanikko tuli jo pihalla vastaan ja kertoi yrittäneensä soittaa, ”kun tuli pikku kolhu. Tai oikeastaan vähän isompi…”
Auton nähdessäni meinasi päästä itku: koko keula kurtussa! Puskuri kolmessa palassa, konepelti kuin Uralin vuoristo eikä ajovaloumpiokaan ihan terveeltä enää näyttänyt. Ilmeisesti mekaanikko ei oikein hallinnut minun käsikaasusysteemiäni, vaan oli täräyttänyt koslani päin teräksistä työkaluvaunua. Vaunu jäi auton ja seinän väliin ja seinällä ollut peltinen kaapelikanavakin oli törmäyksen jäljiltä mallia litistynyt pannari.
Huoltopäällikön kanssa asiaa selviteltiin ja kävi ilmi, että huolimatta siitä, että muruseni tulisi pääsemään jonojen ohi korikorjaamolle, aikaa saattaisi vierähtää kaksikin viikkoa. Ummistin silmäni muistellessani kauhulla, kuinka täysi kalenterini olikaan – lähes joka päivälle joku sovittu meno – ja huokaisin raskaasti.
Seinällä ollut peltinen kaapelikanavakin oli törmäyksen jäljiltä mallia litistynyt pannari.
Huoltopäällikkö tiedusteli varovaisesti, kuinka paljon mahdan autoa käyttää. Tässä kahdessa vuodessa, jonka olen autoa vammautumisen jälkeen ajanut, on mittariin kertynyt jo 30 000 kilometriä – pääosin kaupunkiajoa, lähiseutujen pyörittelyä. Ja päivittäin.
Koska sijaisautosta minä en mitään kostuisi, sillä erikoisvarusteideni hankintaan ja asennukseen kuluisi todennäköisesti monta päivää, sovittiin, että ajelen taksilla korjauksen ajan autoliikkeen piikkiin. Tingin mielipahan lievennykseen taksia odotellessa pullakaffet itselleni ja avustajalle, mikä meille mielihyvin suotiin.
Ensimmäisenä iltana ilman autoa olo oli kuin vangitulla; juuri silloin olisi tehnyt mieli lähteä kirpputorille ja ties minne. Miten sitä ei olekaan tajunnut, kuinka iso osa minua auto tuntuu olevan?
Pari päivää taksin kanssa ajeltuani totesin, ettei tämä voi näin mennä: olin suunnitellut multasäkkien hakua, koolausriman, heinäseipäiden sekä lecaharkkojen ostoa terassiprojektia varten. Ehkä olisin voinut ajaa nuokin retket taksilla, mutta sielu ei antanut periksi. Olisi se nyt ollut aika noloa huristella rautakauppaan tilataksilla! Otin yhteyttä autoliikkeeseen ja mietittiin yhdessä ratkaisua. Tarjosivat tila-auton avustajan ajettavaksi korjauksen ajaksi, vammaan liittyvät reissut edelleen taksilla. Luulin, että saan jonkun ikälopun raiskan allemme, mutta ei – oli niin mukava auto, että avustajalla meinasi itku tulla, kun jouduimme sen lopulta luovuttamaan takaisin!
Mutta ei tämä kulkuväline-epäonni vielä tähän päättynyt. Loppuviikon ratsastusterapiareissulla puhkesi taksista rengas. Perjantaina lähdimme miehen kanssa lentäen Ouluun ystävän luokse viikonlopuksi. Finskin potkurikoneen jäänestojärjestelmään tuli joku vika hetikohta nousun jälkeen ja jouduimme kääntymään takaisin Helsinkiä kohti konetta vaihtamaan. Siinä kohtaa kihosi kylmä hiki; sen verran monta kertaa olen Lentoturmatutkinta-ohjelmasta todennut, että jäänestojärjestelmä saattaa pahimmassa tapauksessa pudottaa koko koneen.
Pikkukoneeseen nousu ja varsinkin sieltä poistuminen proteesijaloilla helkutin jyrkkiä peräportaita pitkin sai aikaan keikan proteesiteknikolle; laskeutuvan jalan pohje kopsahti joka portaaseen. Tuloksena vasemman proteesin pinkki säärikuori – joista olen hyvin ylpeä ja joista saan lähes viikoittain kaupoissa kulkiessani kehuja – makasi koneen vierellä kolmena murheellisena palasena. Totuuden nimissä tätä kirjoittaessani en ole vielä kehdannut tunnustaa proteesiteknikolle, että pitäisi tilata uudet… nyt rikkoutuneet ehtivät saavuttaa 7 kuukauden kunnioitettavan iän.
Mutta ei tässäkään vielä kaikki: auton ovea kiinni vetäessäni vääntyi oikean käden proteesin pikkurilli. Silloin alkoi tuntumaan, ettei minun käytössäni kestä se kuuluisa sudennahkainen persekään.
Kun päivänä nro 10 sain jälleen auton kotiin, oli kuin aurinko olisi talven jälkeen alkanut paistaa! Naama virneessä ajelin ympäri kylää ja muistin samalla, kuinka mahtava fiilis oli, kun alun perin sain auton käyttööni vammautumisen jälkeen. Silloin auton saaminen oli minulle itsenäisyyden kannalta paljon suurempi juttu kuin jalkojen saaminen: kävelyn opettelu oli hidasta ja tuskallista, mutta autolla ajo ei ollut unohtunut. Sen kun hyppäsi kuskin pukille ja lähti menemään minne tahtoi, milloin tahtoi. Olin jo ehtinyt unohtaa, miten työlästä olikaan joutua turvautumaan aina jonkun muun kyytiin.
Kaiken kaikkiaan kämmi hoidettiin autoliikkeen puolelta todella mallikkaasti ja loppujen lopuksi nopeasti vaurioiden suuruuteen nähden. Virheitä sattuu, onneksi henkilövahinkoja ei tullut. Peltiä ja muovia saa rahalla, lihaa ja luita ei.
Aion jatkossakin viedä autoni samaan liikkeeseen huoltoon. Vahingosta viisastuneena aion seuraavalla kerralla irrottaa polkimien edessä olevan suojapellin, jotta mekaanikkojen ei tarvitse häslätä käsikaasu/jarrusysteemini kanssa. Ei sillä, etten luottaisi, mutta silti…
Arja Ahtaanluoma
Arja Ahtaanluoma on perheellinen reilu nelikymppinen nainen, joka vuonna 2017 hoitovirheen seurauksena heräsi viiden viikon nukutuksesta neliraaja-amputoituna. Molemmat jalat amputoitiin reisitasolta, oikea käsi kyynärvarresta sekä vasemmasta kädestä kaikki sormet.
Koko tarinan voit lukea kirjasta Puolinainen (Johnny Kniga), jonka hän kirjoitti kuntoutumisestaan, elämästään ja ajatuksistaan toipumisen aikana. Oivaltavat jutut arjesta, sen iloista, pettymyksistä ja kommelluksista jatkuvat tutulla tyylillä näissä kolumneissa, höystettynä mustalla huumorilla, kunnes tummempi väri keksitään.
Lue myös: Auttavaisia ihmisiä löytyy paljon ruokakaupassa – mutta joskus naisen käsi tipahtaa lattialle
Kommentoi Facebookissa