KOLUMNI Itsenäisyys – mitä se on? Toiselle tuo sana tuo mieleen joulukuun kuudennen vuonna 1917, mutta veikkaanpa, että lähes kaikille vaikeasti vammautuneille itsenäisyys on saanut aivan toisenlaisen merkityksen.
Itselleni itsenäisyys – tai pikemminkin sen menettäminen – kolahti kovaa ja täydellisesti kesällä 2017, kun olin kävellyt omin jaloin sairaalaan, mutta heräsinkin viisi viikkoa myöhemmin ilman käsiä ja jalkoja, kykenemättä muuhun liikkeeseen kuin pään kääntämiseen. Itsenäisyys oli vaihtunut täydelliseen avuttomuuteen.
Itsepäisyys sen sijaan ei ollut haihtunut raajojen mukana, pikemminkin korostui entisestään. ”Minä vielä KÄVELEN”, päätin jo silloin, eikä sitä varmaan kovin moni minun lisäkseni uskonut nähdessään surkean tilanteeni.
Kiukku ja hullu päähänpinttymä kävelemisestä sai minut vähän kerrassaan toipumaan ja puskemaan läpi vaikeuksien ja virkamiesbyrokratian. Suomalainen sisu näytti kohdallani parhaat puolensa.
Vaikka en edelleenkään ole niin itsenäinen kuin haluaisin ja tarvitsen paljon apua esimerkiksi kotitöissä, ruoan valmistuksessa ja annostelussa sekä monenlaisissa ajanviettopuuhissa, väitän olevani itsenäisempi kuin moni voisi kuvitellakaan. Pystyn liikkumaan yksin toimittamassa pieniä asioita, kuten kevyitä kauppaostoksia (painavia kasseja ei kykene proteesikäsillä kantamaan) tai asioimaan kampaajalla, postissa tai muissa tutuissa paikoissa.
Merkittävimmät asiat, jotka ovat auttaneet minua itsenäisyyden saavuttamisessa ovat ehdottomasti olleet sopiva asunto, jossa liikkumisen helppous on otettu huomioon, oma auto, jolloin en ole muiden ihmisten aikataulujen tai kyytiavun varassa sekä pingviinijalkaproteesit!
Pingviinijalat ovat käytännössä ”pitkistä jaloista” liian suuriksi (=ylimääräisiksi) jääneet reisiholkit, joihin on kiinnitetty räpylänmallinen jalkaterä. Niiden kanssa olen vain reilut 120 cm pitkä, mutta en ole antanut sen haitata. Niiden ehdottomasti suurin etu pitkiin jalkoihin nähden on se, että saan ne puettua jalkaan täysin omatoimisesti! Lisäksi painopisteen ollessa lähempänä maankamaraa minun ei tarvitse pelätä niin paljon kaatumista, sillä tasapainon mennessä tapahtuu lähinnä pyllähdys. Ylä- ja alamäet sekä portaat sujuvat huomattavasti turvallisemmin ja itsenäisemmin kuin pitkien säärien varassa keikkuessa.
Hiukankin oudompiin paikkoihin mennessäni, kuten viime kesänä Kustavin käsityöpajaan (jota muuten lämpimästi suosittelen käden taitojen arvostajille) tutustuessani valitsin alleni pingviinit. Niillä olikin huomattavasti tukevampaa kulkea maaseutumaiseman epätasaisessa maastossa eikä tarvinnut jättää kohteita koluamatta vain sen vuoksi, että niihin oli portaat!
Pingviinijalat ovat muutenkin tuoneet elämääni enemmän aktiivisuutta; aiemmin liikkumisvaihtoehtoina olivat joko pitkät jalat tai pyörätuoli.
Kunnon maastokävelyn suoritin auringonkukkapellolla, jossa sisareni poimi meille molemmille upeat kimput. Peltoa tosin jäin hetkeksi tarkastelemaan turhankin läheltä rynytessäni tanakoiden kukkavarsien sekaan mahalleni. Ei edes sattunut, nauratti vaan niin paljon, etten meinannut kyetä ylös nousemaan. Voin vain kuvitella sisareni ihmetyksen, kun punaisine ponnareineni hävisin ykskaks näkyvistä!
Koko tämä päiväretki Kustaviin olisi kutistunut lähinnä maisemien ihailuun auton ikkunan takaa ja kahveihin käsityöpajan kahvilassa ilman pingviinijalkoja. Tai sitten retki olisi pitänyt järjestää niin, että avustaja pääsee mukaan tukemaan minua koikkelehtiessani pitkien jalkojen varassa epätasaisilla pihoilla ja jännittämään joka hetki, milloin rysähdän kiviportaita alas nenälleni. Se olisi ollut sen laatuista jännitystä, ettei siitä olisi kukaan nauttinut. Koko päivä olisi ollut suorittamista eikä niinkään nautiskelua.
Pingviinijalat ovat muutenkin tuoneet elämääni enemmän aktiivisuutta; aiemmin liikkumisvaihtoehtoina olivat joko pitkät jalat tai pyörätuoli. Tuolloin askelia kerääntyi parhaina päivinä 1200 askelta. Nyt olen huomannut pyörätuolin olevan suurimman osan viikkoa kissojen makuualustana ja puhelimeni askelmittari naputtaa päivittäin 2500 askelta, mikä on mielestäni (ja fysioterapeutin mielestä) merkittävä parannus. Aktiivisuus näkyy paitsi lisääntyneenä energiana, myös pienempänä lukemana vaa’alla.
Toki käytän pitkiäkin jalkoja, riippuen siitä minne olen menossa ja kenen kanssa. Avustajan kanssa on turvallisempi liikkua pitkillä jaloilla ja onhan se toki nopeampaakin etenemistä. Joihinkin tuttuihin paikkoihin saatan lähteä yksinkin pitkillä jaloilla. Tuttuihin nimenomaan siksi, että minun täytyy olla varma, etten törmää reitilläni portaisiin tai liian jyrkkiin mäkiin.
Itsenäisyyden janoni jatkuu edelleen. Kun erehdyn ylittämään toimintakykyni rajat, yritys kostautuu yleensä välittömästi, kuten männä viikolla tiskikonetta tyhjentäessä – löysin itseni mahaltani tiskikoneen luukun päältä kämmenessä iso haava. Proteesikäsiä käyttäessä kipot ja kupit luiskahtavat lattialle tai imuroidessa proteesin sormet vääntyvät rikki ja niin edelleen.
Kohtalotoverin sanoin: ”Rangaistus tulee jos yrität tehdä jotain normaali-ihmisen tapaan. Joku hajoaa, repeää, rikkoutuu, veret irtoaa ja joudut arestiin ja pakettiin, mitäs yritit.”
Ilmeisesti minulla on vielä paljon tekemistä omien kykyjeni ja rajallisuuteni hyväksymisessä. Jos mitään ei yritä, ei mitään satu, mutta toisaalta mitään ei myöskään opi.
Mahtavaa Itsepäisyyspäivää kaikille!
Arja Ahtaanluoma
Arja Ahtaanluoma on perheellinen reilu nelikymppinen nainen, joka vuonna 2017 hoitovirheen seurauksena heräsi viiden viikon nukutuksesta neliraaja-amputoituna. Molemmat jalat amputoitiin reisitasolta, oikea käsi kyynärvarresta sekä vasemmasta kädestä kaikki sormet.
Koko tarinan voit lukea kirjasta Puolinainen (Johnny Kniga), jonka hän kirjoitti kuntoutumisestaan, elämästään ja ajatuksistaan toipumisen aikana. Oivaltavat jutut arjesta, sen iloista, pettymyksistä ja kommelluksista jatkuvat tutulla tyylillä näissä kolumneissa, höystettynä mustalla huumorilla, kunnes tummempi väri keksitään.
PuoliNaisen tarinaa voit lisäksi seurata myös Facebookissa: PuoliNainen – Arja Ahtaanluoma. Tule mukaan – meitä on jo yli 700!
Kommentoi Facebookissa