KOLUMNI Tänä syksynä on ilmestynyt Otavan kustantamana kaksi kovin erilaista kirjaa 1990-luvun lamavuosista: Björn Wahlroosin Sateentekijät sekä Jukka Ahosen ja Jarkko Vesikansan Pakko uskaltaa. Koko kansan Nalle kuvaa elämäkerrassa itseään ja saavutuksiaan Suomen talouselämän yritysjärjestelyissä ja jälkimmäisessä teoksessa Suomen Pankin entinen pääjohtaja Sirkka Hämäläinen kertoo nousustaan maalaistytöstä talouselämän päättäjien herraeliittiin.
Kirjojen kirjoitustapa ja kriisivuosien tapahtuminen selvittely ei voisi enempää erota toisistaan. Välillä lukija kysyy itseltään, kirjoittavatko edes kirjojen päähenkilöt samoista lamavuosista. Hämäläisen kirjan esipuheessa tekijät kuvaavat kohteelta saamaansa materiaalia ainutlaatuiseksi, avoimeksi ja rehelliseksi. Valitettavasti kyseiset adjektiivit eivät ulotu kirjan varsinaiseen sisältöön. Kirjoittajat suhtautuvat kohteeseensa polvillaan ja voimanaista katsotaan ”tienraivaajana” ja ”velvollisuudentuntoisena”. Tässä mielessä teos noudattelee omaelämäkertojen tuttuja syntejä, kohteesta tulee liian siloteltu kuva, josta puuttuvat rosot, epäonnistumiset ja itsekritiikki. Kohteesta piirtyy hänen itsensä muovaama kuva.
Pakko uskaltaa -kirjan muoto todistaa, etteivät tekijät ole loppuun asti harkinneet esittämistapaansa. He kirjoittavat koko ajan Sirkasta ikään kuin ystävästään Suomen Pankin pääjohtajana. Myöskään erilliset suoraan lainatut osat päähenkilön itsensä kirjoittamista välipuheista eivät toimi, vaan haittaavat tasaisina toistoina kirjan lukemista. Elämäkerran kirjoitustapa noudattelee tyyliltään persoonatonta, toteavaa ja maustamatonta hyvin soljuvaa kerrontaa ilman tunnetta.
Nallen omaelämäkerran tyyli on tyystin toisenlainen. Se on tunteita herättävä, kantaaottava ja itsekehulla pullisteleva. Lukijan se vie mukaansa rikastumisen saloihin, sisäpiireihin, joissa seikkailevat älykkäät ystävät ja alaluokkien tyhmemmät taaperot. Kirja tarjoaa lukuikkunastaan erinomaisen maiseman suomenruotsalaisten elinkeinoelämän sielunmaisemaan, purjehdus- ja metsästysreissuihin, joissa hyvät herrat jakoivat suuria rahoja lähinnä toisilleen. Lamavuosien epäonnistujat leipäjonoissa puuttuvat kuvasta kokonaan.
Omaelämäkertojen sisältöjä punnittaessa on tärkeätä kiinnittää huomiota siihen, mitä niissä ei kerrota. Hämäläinen kertoo avoimesti Suomen Pankin ottaneen haltuunsa konkurssikypsän Säästöpankkinen Keskus-Osake-Pankin syksyllä 1991. Hän unohtaa, että jo edellisen vuoden keväänä oli keskuspankin johtokunnassa tehty salainen päätös SKOP:n pelastamiseksi lähes miljardilla markalla. Hämäläinen ja keskuspankin johto olivat asiakirjan mukaan tietoinen Suomen pankkijärjestelmän romahtamisesta, samoin kuin pääministeri Esko Aho. Suomen kansalta tieto salattiin silloin ja nyt.
Miksi maan poliittinen johto ei heti ottanut vastuuta pankkijärjestelmän tukemista, miksi salaiset pelastustoimet sysättiin Suomen Pankin vastuulle? Hämäläinen vähättelee myös vastuutaan kymmenien miljardien pankkituen pääarkkitehtinä ja pääministeri Ahon luotettuna. Hän veti työryhmää, jossa pankkien pelastamista suunnittelivat pankkien pääjohtajat itse veronmaksajien piikkiin.
Omaelämäkerran kirjoittajalla ei ole ollut uskallusta kertoa perin pohjin pankkituen salaisista päätöksistä lamavuosina. Veronmaksajat ja kirjan lukijat olisivat sen ansainneet.
Sateentekijältä, miljonääri Björn Wahlroosilta löytyy avoimuutta enemmän, kun hän kertoo kirjassaan Yleisradion entisen toimijohtajan Arne Wessbergin oudoista kuvioista yhtiön rahoituksen ja omien palkkioidensa turvaamisessa. ”Arne oli syksyllä 1998 tilannut meiltä laajan analyysin Ylen taseesta ja taloudenpidosta”, kirjoittaa Mandatumin pääomistaja Wahlroos. Seuraavana vuonna Mandatum sai tehtäväksi myydä Ylen omistaman jakeluyhtiön yksityisille sijoittajille. Jakeluverkot myytiin ranskalaisille 280 miljoonalla markalla. ”Myynnistä tuli suuri menestys Ylelle ja Arne Wessbergille henkilökohtaisesti”, todistaa pankkiiri sateentekijänä. Mutta sitä hän ei kerro, kuinka paljon Mandatum ja eläköitynyt Ylen entinen toimitusjohtaja nettosivat operaatiosta.
Ylen taloustilanteen analysointi ja jakeluverkon myynti pakottaa lukijan kysymään, mikä rooli verorahojen käyttäjänä oli yhtiön toimitusjohtajalla, hallituksella ja poliittisesti valitulla hallintoneuvostolla. Yhteisillä varoilla voidaan tehdä lähes mitä vain ja Wahlroosia voi kiittää avoimuudesta. Sen sijaan kiitosta ei ansaitse Suomen Pankin entinen pääjohtaja muisteloistaan. Miksi aika ei ole vieläkään kypsynyt pankkituen salaisista päätöksistä rehellisesti kertomiseksi.
Seppo Konttinen
Valtiotieteiden maisteri Seppo Konttinen oli Yleisradion taloustoimittaja vuosina 1974–2010. Hän on tunnettu kriittisistä artikkeleistaan ja syvällisestä perehtymisestä taustatietoihin.
Seppo Konttinen on kirjoittanut teokset Salainen pankkituki, Kansallisomaisuuden ryöstö, Suomalainen ruokalasku, Suora lähetys. Tosiasiaa Yleisradiosta, Lakien synty sekä Kallis ruokakassi.
Lue myös: Yle-verostasi maksetaan joka vuosi 40 miljoonaa euroa veroparatiiseja käyttävälle yhtiölle
Kommentoi Facebookissa