SUOMI 100 Kissakaverukset Arttu ja Pentti tervehtivät tulijaa puraisemalla varpaasta. Isäntä Kimmo Kalasalmi, 36, pyytelee ystäviensä puolesta anteeksi ja ojentaa kätensä jämäkkään tervehdykseen.
Puristus on luja, mutta lämmin. On vaikea kuvitella, että vielä joitakin vuosia sitten tämä sama mies makasi teho-osastolla hengityskoneen varassa.
Kukaan, eivät edes lääkärit uskoneet, että vaikean aivovamman saanut Kimmo asuisi vielä itsenäisesti ja haaveilisi pyydystävänsä Tenojoella lohia.
– Sain uuden mahdollisuuden, jota en varmasti jätä käyttämättä. Oikea asenne maustettuna hyvällä huumorilla ovat avainsanoja laadukkaaseen arkeen. Vielä kun löytäisin nätin neidon saman puurokattilan ympärille, niin elämästä ei puuttuisi mitään, Kimmo muotoilee hymyillen.
Elämän kulkusuuntaa muuttanut onnettomuus on vielä tuoreessa muistissa, vaikka kohtalokkaasta kotimatkasta on kulunut jo aikaa.
– En koskaan unohda sitä iltaa. Vielä muutama vuosi sitten tapahtumien kertaaminen teki kipeää, mutta aika näyttää parantavan myös syvimmät haavat, Kimmo sanoo ja palaa ajassa vuoden 2002 syyskuun 15. päivään.
Kohtalokas kotimatka
Kimmo oli palaamassa vanhempiensa kanssa pääkaupunkiseudulta. Raskas hautajaispäivä ja pitkä ajomatka tekivät tehtävänsä.
– Ajoin koko matkan Helsingistä Seinäjoelle, jossa äitini siirtyi toiseen autoon. Vaihdoin isäni kanssa kuljettajan roolia ja minä vetäydyin takapenkille nukkumaan. Seuraava muistikuvani on sairaalan teho-osastolta. En pystynyt liikkumaan. Katsoin vain vierelläni olevaa pyörätuolia ja ihmettelin sen olemassaoloa, Kimmo taustoittaa vaiteliaana.
Jälkeenpäin Kimmolle on kerrottu tapahtumien tarkka kulku, jonka traagisuutta ei voi sanoilla mitata. Vain parikymmentä kilometriä ennen kotiporttia Kimmon isä nukahti rattiin ja törmäsi vastaantulevaan henkilöautoon, kohtalokkain seurauksin.
– Isä jäi puristuksiin ja kuoli myöhemmin sairaalassa. Auto romuttui täysin, joten minut pelasti vain se, että olin takapenkilläni makuullani, Kimmo huokaa.
Takapenkillä nukkunut Kimmo löi päänsä etuistuimen selkänojaan niin lujaa, että kallo murtui. Myös kasvot ruhjoutuivat pahoin. Lisäksi Kimmolla todettiin lukuisia luunmurtumia ympäri kehoa.
Kuukausi koomassa
Vaikeasti loukkaantuneen Kimmon selviytymismahdollisuudet olivat jo onnettomuuspaikalla olemattomat. Kimmo kiidätettiin suoraan Seinäjoen sairaalan teho-osastolle, jossa hänellä todettiin vaikea aivovamma.
Koomaan vaipuneen nuorukaisen kasvot operoitiin ja kallo paikattiin tukiraudoilla. Vaativa leikkaus kesti kahdeksan tuntia.
Reilun kuukauden kuluttua tapahtui kuitenkin ihme, johon eivät edes lääkärit uskoneet.
– Kaikkien hämmästykseksi heräsin. Aivovamma oli vienyt kuitenkin liikunta- ja puhekyvyn. Kasvot täynnä rautaa ajattelin, että tässäkö tämä nyt oli. Järki toimi, mutta sanaakaan en saanut suodatettua ulos. Tilanne tuntui kurjemmalta kuin hurjinkaan painajaisuni, Kimmo summaa.
Pohjalainen sisu nousi kuitenkin pintaan, sillä Kimmo päätti sisimmässään nousta sängystä pyörätuoliin ja sitä kautta takaisin omille jaloilleen. Päättäväisyyden takana oli pelastajatausta, sillä palomiehen urasta haaveillut Kimmo oli toiminut koko nuoruutensa vapaapalokuntalaisena.
– Opin jo armeijassa, ettei tuleen saa jäädä makaamaan. Lisäksi palomiehen sielu ajoi eteenpäin, joten luovuttaminen ei käynyt edes mielessä, Kimmo selvittää.
”Aloitin kaiken alusta”
Liikunta- ja puhekykynsä menettäneellä Kimmolla oli kova tahto kuntoutua.
– Seinäjoen kuntoutusosastolla pääsin hyvään alkuun ja hoitoammattilaisena työskennellyt äitini auttoi eteenpäin. Parempaa tukiverkostoa en olisi alkuvaiheessa voinut edes toivoa, Kimmo kiittelee kyyneleet silmissä.
Äitinsä ja asiantuntevan hoitohenkilökunnan ansiosta Kimmoa kuntoutettiin päivittäin.
– Päiväohjelma muodostui niin henkisen kuin fyysisenkin kunnon palauttamisesta. Aivovamman seurauksena en osannut ensimmäisten kuukausien aikana edes syödä. Äiti auttoi tässäkin, joten elämäni alkoi täysin alusta.
Jo muutaman kuukauden kuluttua onnettomuudesta Kimmo istui pyörätuolissa ja hänet siirrettiin Seinäjoen kuntoutusosastolta Invalidiliiton Käpylän kuntoutuskeskukseen. Hyvin alkaneeseen kuntoutukseen tuli kuitenkin ikävä takapakki, kun Kimmon pitkä parisuhde päättyi.
– Jäin henkisesti yksin ja masennuin. Aluksi en voinut ymmärtää tapahtunutta, mutta ajan myötä asia on sovittu ja anteeksi annettu.
Selvittyään parisuhteen romuttumisesta Kimmo jatkoi määrätietoisesti kuntoutumistaan. Fysio- ja toimintaterapian lisäksi Kimmo sai aivovamman takia myös säännöllistä neuropsykologista kuntoutusta. Myös vertaistuen merkitys oli erittäin merkittävä.
– Kohtalotovereiden antama tuki oli korvaamaton apu selviytymisessä.
Itsetunnon korjauspaja
Reilun kahden kuukauden tiivis ja määrätietoinen kuntoutumisjakso korjasi Kimmon mukaan sekä miehen että mielen.
– Pienistä ennakkoluuloista huolimatta opin hyväksymään myös itseni. Käpylän kuntoutuskeskus antoi avaimet uuteen elämään.
Kimmo teki lujasti töitä jokaisen sanan ja askeleen eteen. Käpylän jälkeen kuntoutuminen jatkui kotona.
– Säännöllisen terapian lisäksi opettelin äidin kanssa aakkosia ja pelasin muistipelejä. Lähtölaskenta toipumiseen alkoi täysin nollasta.
Pari vuotta onnettomuudesta Kimmon sisukkuus palkittiin parhaimmalla mahdollisella tavalla.
– Ensimmäinen sanani ”kakittaa” oli kaikessa koomisuudessaan hunajaa korville. Sen jälkeen sain muodostettua parin sanan lauseita ja vuotta myöhemmin rummutin leukojani vanhaan malliin, Kimmo kuvailee naureskellen.
Myös liikuntakyky palautui lähes ennalleen.
– Vasemmanpuolisesta halvauksesta huolimatta nousin pyörätuolista kyynärsauvojen varaan. Kiitos tästä kuuluu Käpylän kuntoutuskeskukselle. Vuosittaiset, kahden viikon mittaiset kuntoutumisjaksot pitävät minut edelleen pystyssä, niin henkisesti kuin fyysisestikin, Kimmo kiittelee.
Erilainen peilikuva
Viimeiset yhdeksän vuotta Kimmo on liikkunut ilman säännöllisiä apuvälineitä.
– Sisätiloissa pärjään nykyään myös ilman keppiä, mutta pidemmät matkat taittuvat turvallisesti sähkömopolla. Pidän varalta myös pyörätuolia, mutta sen käyttö on satunnaista ja erittäin harvinaista.
Lapuan keskustassa sijaitsevassa palvelutalossa asuu onnellinen ja elämäänsä tyytyväinen mies. Kimmo tekee harrastuksekseen vaappuja, ja haaveilee vielä joskus pääsevänsä Tenojoelle kalaan. Seuranaan yhden miehen taloutta pyörittävällä Kimmolla on kaksi karvaista ystävää, kissatoverukset Arttu ja Pentti.
– Meillä on mukavaa yhdessä. Vielä toistaiseksi olemme säilyneet poikamiehinä, mutta haku on päällä. Saa nähdä kuka meistä kolmesta hurahtaa ensimmäisenä, Kimmo virnistää hyväntuulisena.
Vaikka vakavasta onnettomuudesta jäi iso isän ikävä, näkökenttämuutos sekä pieni liikuntahäiriö, niin Kimmo ei anna erilaisen peilikuvansa häiritä.
– Tavat ovat siedettävät ja talous tasapainossa. Haaveet palomiehen ammatista on haudattu, mutta ajatus poliisikoirien kouluttajasta kiinnostaisi. Kokemustakin löytyy. Omistan nimittäin etupään eräästä metsästyskoirasta, Kimmo valottaa naureskellen.
Kommentoi Facebookissa