100 VUOTTA Suomen luetuimpiin kuuluvan ja 11.11.1919 syntyneen kirjailija Kalle Päätalon naisasiat ovat saaneet painosten mestarin satavuotisjuhlien tiimoilla mediassa vähän liiankin suuren huomion.
Kalle oli paljon muutakin. Ennen kaikkea hän oli järjettömän kova työmies, mihin hommaan hän ikinä ryhtyikin. Työnteko oli Kallelle lähes uskonto.
Tämän kirjoittaja haastatteli Kalle Päätaloa kymmeniä kertoja. Viimeinen haastattelu tehtiin lokakuussa 2000, vähän ennen Kallen kuolemaa. Siinä oli hyvästien maku. Mestari tiesi, että lähdön hetki on lähellä. Kalle Päätalo kuoli 20. marraskuuta vuonna 2000.
Ensimmäinen haastattelu syntyi vuonna 1978. Aiheena oli se, kun Kallelle oli myönnetty professorin arvonimi.
– Ihmetyttää suuresti, kun minulle on myönnetty arvonimi, jota en osaa edes lausua, Kalle tuumaili.
R-kirjaimen lausuminen ei nimittäin Kallelta onnistunut, ja siitäkin syystä häntä lapsena pilkattiin. Mutta toisten pilkka vain kasvatti sisua.
Vuonna 1981 oli ajateltu tehdä Ilta-Sanomien joulunumeroon iso haastattelu Kalle Päätalosta. Aluksi haastattelun kohde vastusteli ajatusta.
– No kun kaikki ihmiset luulevat, että se tunkee itsensä joka paikkaan, Kalle Päätalo perusteli.
Mutta Kalle oli reilu. Kun hän huomasi, että reportteri tuntee hänen kirjansa melkein yhtä hyvin kuin hän itse, niin sen jälkeen hän mielihyvin suostui haastateltavaksi.
Kalle Päätalon tie Tampereen veroäyrikuninkaaksi alkoi niin pohjalta kuin voi. Päätalon kotikulmilla Taivalkoskella köyhää kansaa riitti, ja Päätalot olivat köyhistä köyhimpiä.
Kurjuuden syynä oli se, että sairastunut isä Herkko kyörättiin köysissä mielisairaalaan. Sen jälkeen leipä oli hankittava välillä jopa kerjäämällä.
Koulukiusaaminen ei ole tämän päivän keksintö. Koulussa Kallea nöyryytettiin perheen köyhyyden takia sekä siitä syystä, että puhevian lisäksi Kallen toinen silmä katsoi itään, toinen länteen. Tyttöjen keskuudessa Kallella ei ollut menestystä.
– Kukapa nyt kunnanelätistä välittäisi, sorakielestä ja kierosilmästä, sanoi koulukaveri myöhemmin.
Koulun joulujuhlassa pukinkontista ei löytynyt yhtään hänen nimelleen kirjoitettua joulukorttia. Kalle oli ainoa, jonka nimeä ei huudettu kertaakaan. Riitu-äiti lohdutti itkua tuhertavaa poikaansa, että kyllä Kalle tulevaisuudessa saa joulukortteja yllin kyllin. Äiti osui ennustuksessaan oikeaan.
Kerran Kalle oli renkipoikana kylän varakkaammissa taloissa ja katseli sivusta vesi kielellä, kun isännät vetivät läskiä naamaansa. Kallen kuvaukset nälästä ovat koskettavia. Lapsena koetut nöyryytykset eivät lannistaneet Kallea, päinvastoin.
– Sanoin aina, että vielä minä näytän. En sanonut koskaan, että vielä minä kostan, Kalle kertoi vanhoilla päivillään, kun menestystä oli tullut ja hän oli todella näyttänyt koko kansalle.
Kalle näytti esimerkiksi siten, että hän oli eturivin työmies, mihin hommaan ikinä ryhtyikin. Jo 18-vuotiaana hän oli parkkuulanssien kuningas. Myöhemmin Tampereen rakennustyömailla jos homma ei hoitunut, työmaan pomo Kalle tarttui itse lapioon ja johan alkoi tapahtua.
Sotaväkeen jouduttuaan Kalle pääsi pois kotikylästä. Muualla maassa ei ollut tietoakaan Kallen kunnanelättinä olemisesta ja muista nöyryytyksistä. Naismaailmassa alkoi löytyä suosiota, ja iltalomat olivat loputonta naisten jahtaamista. Onni suosi sitkeää yrittäjää. Kohta Kallella oli kaksi, kolme naisuhdetta vuorotyönä.
Kalle valloitti naisia kirjeitse, ja se oli hänen valttikorttinsa. Harrastus kävi kirjoittajakoulutuksesta. Joskus tosin tuli rukkaset, kun kirjeheila näki Kallen kasvoista kasvoihin. Naisille lirkuttelu kasvotusten ei ollut Kallen vahvuuksia.
Vilkkaan seksielämän seurauksia oli se, että Kalle päätyi sotasairaalaan seksitautia hoidattamaan, vielä sodan loppuvaiheessakin kun hän oli jo naimisissa. Se piti salata vaimolta, oli kuulemma sotaväsymystä, ja intoa romahdutti sekin, kun anoppi asui samassa huoneessa.
Rakennustöiden ohessa Kalle oli opiskellut rakennusmestariksi, ja Vesilahden koulun rakennustyömaan pomona ollessaan hän harjakaisten jälkeen hurmasi 17-vuotiaan Kaijan. Kalle ja Kaija elivät kuin aviopari, ja suhteesta syntyi poika Seppo 1954.
Miehistyttyään Kalle oli komistunut. Hän oli käynyt silmäleikkauksessa, ja silmät eivät katsoneet enää eri suuntiin. Ensimmäinen vaimo jopa kehaisi, että Kalle muistutti Tauno Paloa.
Vaimo kuitenkin tuskastui Kalle uskottomuuteen, mutta rakennustyömailla oli paljon vapaita naisia, ja Kalle otti ilon irti. Yksi syy oli, että hän otti korkojen kanssa takaisin sen, kun oman kylän tytöt olivat nuoruusaikana hyljeksineet häntä.
– Vielä minä näytän, Kalle tuumaili tästäkin asiasta.
Kirjailijana Kalle oli yhtä työhullu kuin muissakin toimissaan. Täsmällisesti kuin kello hän joka aamu kapusi Kirvestien talonsa yläkerran työhuoneeseen ja tekstiä alkoi syntyä, alkuvuosina akustisella kirjoituskoneella, sitten sähköisellä ja lopuksi työpöydälle ilmestyi tietokone; sillä tekstin käsittely on helppoa, Kalle totesi.
Kallen pääteos on 26-osainen Iijoki-sarja. Sen 17 000 sivulla Kalle paljastaa kaikki noloimmatkin asiansa, masennusjaksot, mielisairaalareissut, itsemurhayritykset…
– Päätaloa arvostettiin miehisen häpeän tulkkina, jopa messiaanisena hahmona, joka lukijoittensa puolesta tunnustaa ja kärsii, kärsii ja tunnustaa. Loputtomiin, kirjoittaa fil. tri. Ritva Ylönen, joka on väitellyt tohtoriksi Kalle Päätalon tuotannosta.
Hulluutta hipova työnteko vaati veronsa. Kallella oli sydänvika jo 40-vuotiaana. Hän laski 62-vuotiaana käyneensä läpi 29 sydänkohtausta. Kalle tavattiin usein Tampereen Hervannasta lenkkipolun varresta tajuttomaksi tuupertuneena.
Kallen vei hautaan keuhkosyöpä. Hän ei koskaan polttanut tupakkaa, mutta 1950- ja 60-luvulla rakennustyömailla käytetty asbesti teki keuhkoissa tuhojaan. Kallelta poistettiin toinen keuhko vuonna 1994 ja toisestakin oli vain osa jäljellä. Ihmeen pitkään Kalle sinnitteli vajaan puolikkaan keuhkon varassa.
– Jouduin itsekin tunnustamaan, että minä olen sitkeä ihminen, Päätalo totesi vähän ennen kuolemaansa.
Lokakuussa 2000 Kalle tiesi, että lähdön hetki on lähellä.
– Kyllä nämä ovat viimeisiä yhteydenottoja, Kalle sanoi haastattelijalle ja kiitteli pitkästä yhteistyöstä.
Huumoria Kallella riitti vielä lähdön lähestyessä.
– Jos tulee se tilinteon hetki ja se tapahtuu niin kuin raamattujen mukaan pitäisi tapahtua, niin eikös se Pietari häslää siellä ylhäällä portilla, Päätalo pohdiskeli.
– Olen ajatellut, että otan leveän haara-asennon ja koitan katsoa paarottaa Pietaria suoraan silmiin ja sanon, että olen tehnyt maan päällä kaikkea pahaa ja vähintäänkin tekosia, mutta työtä minä olen tehnyt ja ollut siinä kiinni, että eikö sille voitaisi antaa jonkin verran arvoa.
– Olen kaikkeni yrittänyt. Enempää en jaksanut. Pääseekö näillä eväillä taivaaseen?
- Jutun lähteinä Kalle Päätalon haastattelut sekä fil. tri. Ritva Ylösen teos ”Kalle Päätalo – Kirjailijan elämä” (SKS)
Kommentoi Facebookissa