KOLUMNI Asia alkoi kuitenkin näyttää kerta kerralta selvemmältä. Se nimittäin kertoo kylmää faktaa siitä, kuinka itsekeskeinen ja kapeakatseinen ihminen osaa olla.
Väitän että olet törmännyt elämänjanasi pituudesta riippuen useastikin tyyppiin, jolla on aina jotakin hampaankolossa. Siihen, joka valittaa ruuasta, muttei koskaan kokkaa itse. Siihen, joka mökille tullessaan menee sohvalle vain tiedustellakseen tuntien päästä, että onko sauna valmis. Ja siihen, jonka mielestä on parempi haukkua paskaksi kaikki ilman, että antaa mitään konkreettista takaisin.
Otan enkä anna. Siinäpä vasta turha tapa tallata.
Tämä asenne erottuu jo nuorena. Parasta viihdettä ja suruisaa faktaa onkin seurata 17-vuotiaiden tulevaisuuden Aku Ankan äänestäjien tuntien kestoista jankkaamista siitä, että musiikkifestivaaleille kiinnitetty artisti ei nyt vain ole hyvä. Tänä kuluttamisen voimakautena on luultavasti ihan normaalia, ettei peruskoulussa opeteta että ei ole pakko ostaa.
Samaan epämääräiseen hiippakuntaan kuuluvat myös ne vanhemmat möttöset, jotka Helsinki-Vantaan lähtöselvityksessä rynnivät kuin sarvikuonot boarding-jonon kärkeen. Kone kun ei tunnetustikaan lähde ja paikat täyty yhtään sen nopeammin.
Internet on mahtava juttu. Sinä pystyt lukemaan, ja minä kirjoittamaan tätä tekstiä ilman, että sitä tarvitsee painaa paperille. Säästyy aika ja luonto.
Tässä on kuitenkin yksi ongelma ja se on ymmärrys. Oikeastihan saatan olla hyvin sitä mieltä, että luonnolla ei ole merkitystä meikäläisen funktiossa. Mutta et voi tietää. Kirjoitetun sanan ja etenkin sosiaalisen median sisälukutaito on sukupuuton kivimuuria kolkutteleva taito.
Suurin syy siihen, että pystypaini on siirtynyt myös verkkoon, johtuu siitä että ihminen on laiska. On paljon helpompi antaa täyslaidallinen puhelimen kosketusnäytöllä ensimmäiseen omaa arvomaailmaa provosoivaan pikseliriviin, kuin tutkia asiaa vartti ja miettiä uudelleen. Tai jakaa ja tuomita ensimmäinen uutisankan uhri julkisesti omalla nimellään pelkän otsikon perusteella. Sitä varten se Google on. Sen jälkeen voi harkita, että onko valmis.
Onko valmis siivoamaan vapaaehtoisesti naapuripöytään kaatuneen olutlasin, viemään päällystakin sinne minne pyydettiin ja menemään henkilökohtaisesti kertomaan kokille, että ruoka oli maukasta. Ja jos oikein yrittää ja uskaltaa niin voi myös sanoa että kiitos, mutta suolaa olisi saanut olla enemmän. Oikein silmiin katsoen.
Mikäli ei tunne oloaan valmiiksi objektiivisen kanssakäymiseen, on parempi jäädä kotiin ja olla hiljaa. Nimittäin se arkikin on juhla.
- Kirjoittaja on tamperelainen yrittäjyysopiskelija, joka elää festariruualla, puhuu sujuvasti basistia ja lähestyy asioita omalla perstuntumallaan
Kommentoi Facebookissa