VETERAANI Aikoinaan monissa luottamustehtävissä toiminut Juhani Jukkola, 93, on edelleen tuttu näky kotipitäjänsä Lohtajan sotaveteraaneissa.
– Rivit ovat harvenneet siihen malliin, ettei keväiselle kuntoutusretkellekään ole enää kuin kourallinen lähtijöitä. Muutaman miehen voimin on yritetty pitää Lohtajan yhdistystä kartalla, sotaveteraani Jukkola valottaa.
Yhdeksänlapsisessa maanviljelijäperheessä kasvanut Jukkola aloitti vuonna 1943 vajaat kolme vuotta kestäneen sotaretkensä suuren surun keskellä, sillä myös kotirintamalla elettiin raskaita aikoja.
– Keuhkotauti vei viisi sisarustani reilun vuoden sisällä. Menetys jätti jälkensä ja varsinkin äiti oli sotaan lähdöstäni erittäin murheellinen, veteraani muistelee.
Talvisotaan 17-vuotias Juhani-poika oli vielä liian nuori, mutta jatkosotaan nuorukaisen oli jo osallistuttava.
– Ei siinä ehtinyt edes pelätä, kun lähetti toi käskyn astua palvelukseen. Juupajoella suoritettu alokasaika oli esimakua tulevasta, sillä jokainen meistä lapsenkasvoisista nuorukaisista tiedosti, että lämmin kasarmivuode vaihtuu lennosta havupetiin.
Nuoren pojan rohkeudella hän astui kuitenkin Miehikkälään matkaavan kuorma-auton lavalle ja mutusteli mietteissään kotoa saamaansa ruisleipää.
– Onneksi en tiennyt, mitä tulevat vuodet tuovat tullessaan.
Evakkojunan pommitus
Konekiväärimiehen koulutuksen saanut Jukkola sai vuoden -44 kesäkuussa siirron täydennyspataljoonaan, jonka ensimmäisiin tehtäviin kuului evakuoida Äänislinnan sotasairaala.
– Evakkojuna oli pitkä, sillä mukana oli niin ihmisiä kuin eläimiäkin. Siirsimme potilaat ja henkilöstön junan viimeiseen, punaisella ristillä merkittyyn vaunuun ja lähdimme matkaan.
Miehet ehtivät juuri asettua aloilleen, kun tuli ilmahälytys. Jukkola hyppäsi ympärilleen katsomatta ulos junasta ja piiloutui puun taakse.
– Samalla jysähti ja näin edessäni valtavan tulimeren. Kaikki muuttui hetkessä kaaokseksi, sillä pommit olivat osuneet suoraan eläimiä, evakkoja ja ammuksia kuljettaneisiin vaunuihin. Vain viimeisenä ollut sairasvaunu jäi tuhoutumatta, Juhani Jukkola muistelee mieleen jäänyttä tulikastettaan.
Tuhoisan ilmahyökkäyksen jälkeen konekiväärimies Jukkola sai siirron henkilötäydennyskeskukseen, josta nuorukainen komennettiin vapaaehtoiseksi kaukopartiomieheksi.
– Tehtävä kuitenkin peruttiin ja sain uuden komennuksen haavoittuneiden kuljetusyksikköön. Vielä tässä vaiheessa en voinut edes aavistaa, kuinka raadollisesta tehtävästä oli kysymys.
Sidontavääpelin arvonimi
Ilman minkäänlaista koulutusta Juhani Jukkola määrättiin lääkintämiehen tehtäviin. Toimenkuvaan kuului hakea haavoittuneita linjasta, antaa heille ensiapua ja toimittaa jatkohoitoon.
– Sain tarvittavat varusteet ja perusopastuksen sidontaan. Käytäntö opetti loput, veteraani Jukkola kertoo.
Täydennysmies Juhani Jukkola osoittautui kuitenkin erinomaiseksi lääkintämieheksi. Käsistään taitavalla Lohtajan nuorukaisella pysyi myös vasara kädessä, sillä mies sai ensimmäiseksi tehtäväkseen muuttaa linja-autot potilaiden kuljettamiseen sopiviksi ajoneuvoiksi.
– Otimme tarvittavan määrän istuimia pois ja rakensimme tilalle paarit kahteen eri kerrokseen. Tällä tavoin pystyimme siirtelemään nopeasti ja turvallisesti vaikeastikin haavoittuneita potilaita.
Lääkintämies Jukkola sai varsin pian kylmähermoisen miehen maineen, sillä nuori sotamies ei tuntunut pelkäävän mitään.
– Pelkäsin samalla tavalla kuin muutkin, mutta asetin etusijalle rauhallisuuden. Ajattelin ensin ja toimin vasta sitten. Ehkäpä tälläkin oli osuutta siihen, että säästyin vihollisen kirjaamilta nimikkoluodeiltani, veteraani määrittelee.
Juhani Jukkolan rauhallisen rohkaiseva toimintatyyli korostui ennen kaikkea vaikeissa olosuhteissa.
– Erikoistuin haavoittuneiden sidontaan ja varsinkin päähän haavoittuneet olivat erikoisalaani. Tästä erikoisosaamisestani sain liikanimen ”sidontavääpeli”, sotaveteraani Jukkola muistelee.
”Arkkua ei saanut aukaista”
Rintaman mukana liikkunut Juhani Jukkola sai joukkosidontapaikalta siirron Luumäelle, jossa nuorelle lääkintämiehelle esitettiin vapaaehtoista erikoistehtävää.
– Tähän tehtävään ei ollut liiemmälti halukkaita, sillä kyseessä oli kaatuneiden arkkuun laittaminen. Otin tehtävän vastaan, sillä halusin tehdä viimeisen palveluksen maansa puolesta henkensä antaneille aseveljilleni.
Vaikka Jukkola oli ehtinyt nähdä kuukausien varrella paljonkin kuolemaa, niin viimeiselle matkalle saattaminen tuntui pysäyttävän ajan kulun.
– Rehellisesti sanottuna tuntui kauhealta, kun kaatuneita tuli jonossa. Suoraan linjasta saapuneet vainajat olivat lian, noen ja veren peittämiä. Harvaa pystyi tunnistamaan muusta kuin tuntolevystä.
Nuori lohtajalaisnuorukainen täytti kuitenkin velvollisuutensa, vaikka puupalttoon kannet suljettiin murheellisin mielin. Tehtävä ei jättänyt ketään kylmäksi.
– Tein parhaani, että ikiuneen nukkunut aseveljeni lähti siistinä ja säädyllisesti viimeiselle taipaleelle. Saimme myös käskyn, ettei arkkua enää tämän jälkeen avattaisi, veteraani Jukkola kertoo.
Jalkapatikassa kohti Norjaa
Syksyllä 1944 Juhani Jukkola sai sotaretkensä viimeisen komennuksen Rovaniemelle.
– Lähdimme seitsemän miehen ryhmässä saksalaisten perään ja etenimme jalkaisin 350 kilometrin matkan kohti Norjaa. Reissu oli kaikin puolin raskas, sillä saksalaiset miinoittivat ja räjäyttivät kaiken mahdollisen, puhelintolppia myöten, lääkintämiehenä toiminut Jukkola muistelee.
Jukkolan ryhmän pääasiallinen tehtävä oli kerätä haavoittuneet teiden varteen jatkokuljetusta varten. Töitä riitti, sillä saksalaiset eivät jättäneet mitään sattuman varaan. Kaunispäällä Jukkolan ryhmä sai tuntumaa myös saksalaisten vähemmän odotettuun vieraanvaraisuuteen.
– Matkan varrella löysimme räjäytetyn mökin, jossa ajattelimme viettää yön ja kuivatella vaatteita. Mökistä löytyi lähes täysi konjakkipullo, jonka ajattelimme luonnolliseksi jakaa kaikkien kesken tervetulleeksi lämmikkeeksi.
Toisin kävi. Ryhmänjohtaja joi pullon yksin ja sammahti
– Loppuyö meni jännittäessä, että herääkö kaveri aamuksi, sillä matkan oli jatkuttava. Heräsihän hän, mutta suolamuikulle olisi ollut tarvetta, veteraani Jukkola selvittää hymyillen.
Suolakalaa olisivat tarvinneet muutkin, sillä Jukkolan mukaan Lapin sodassa huolto pelasi huonosti ja pojilla oli nälkä.
– Nälkä ehti tulla moneen otteeseen, joten siinä täytyi ottaa kaikki keinot käyttöön. Välillä keitettiin pelkkää vettä lämmikkeeksi ja pistettiin puolukoita sekaan. Repusta ei löytynyt muruakaan evästä.
”Ihmisten asialla”
Kurnivasta vatsasta ja pitkästä matkasta huolimatta Jukkolan ryhmä selvisi rajalle ilman laukaustakaan.
– Olin ennen siviilin pääsyä vielä muutaman kuukauden rajavartiossa. Ivalossa kirjoitettiin passi ja muistan hyvin, kun vielä kotimatkalla ihmettelin hyvää tuuriani. En saanut reissulla naarmuakaan.
Sotamies Juhani Jukkola avioitui heti sodan jälkeen naapurin tyttären kanssa, perusti perheen ja ryhtyi viljelemään maata.
– Ei siinä ollut aikaa hakea emäntää pitkien ajomatkojen takaa, mutta hyvän sain läheltäkin. Saimme kaksi ihanaa lasta ja pöydässä riitti ruokaa, vaikka elanto tuli perinteisestä karjataloudesta ja sokerijuurikkaan viljelystä. Myöhemmin kasvatimme perunaa ja lehmät vaihtuivat mullikarjaan, joten ei näillä tiluksilla ole koskaan laiskan leipää syöty, Lohtajan sotaveteraani kertaa.
Maatalousyrittäjä Juhani Jukkolalla riitti työtä myös kodin ulkopuolella, sillä isäntä toimi vapaa-aikanaan ”ihmisten asialla”.
– Nykyään olen vapaaherra näistäkin velvoitteista, mutta aikanaan piti kiirettä.
Erilaiset luottamustehtävät antoivat päivälle pituutta ja veivät kylille useamman kerran viikossa. Erityisesti sosiaalilautakunnan puheenjohtajuus ja kunnanvaltuutetun tehtävät vaativat aikaa ja panostusta.
– Unohtaa ei sovi myöskään paikallista Lions Clubia ja MTK:n perunavaliokunnan puheenjohtajuutta, veteraani Jukkola listaa hymyillen.
Kommentoi Facebookissa