KIRJAT Kustantajat yrittävät joka vuosi löytää juuri sen oikean kirjan, äitienpäivähitin, julkaistavaksi kirjamyynnin alkuvuoden tärkeimpään myyntisesonkiin.
Tänä vuonna paineet ovat olleet ehkä vielä aiempaa suuremmat, kun yllättäen yhteiskunnan pysäyttänyt koronaepidemia hiljensi kirjojenkin kauppaa, mutta toisaalta loi olosuhteet, joissa lukemisella on uudenlainen sosiaalinen tilaus.
Historiallisia ja tunnelmallisia lukuromaaneja
Kustantajien perinteisiä tapoja huomioida äitienpäivä on julkaista suosittujen sarjojen jatko-osia. Tänä keväänä myyntimenestystä odotetaan etenkin Enni Mustosen Pukija-romaanille, joka jatkaa Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjaa, sekä suomalaisen historiallisen romaanin taitajan Pirjo Tuomisen Vallasrouva-romaanille, joka on jatko-osa viimevuotiselle Opettajattarelle. Kirjat noussevatkin vaivatta toukokuun luetuimpien listalle.
Käännösromaanipuolelta irlantilaisen Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta -sarja on saanut meilläkin tunnelmalliseen ja tunnepitoiseen maailmaan hurmaantuneiden seuraajien joukon ja sarjan viides osa Kuun sisar on edellisten osien tapaan yli 700-sivuinen lukumatka, johon kustantaja lupaa jatkoa vielä tänä syksynä.
Äiti ja tytär – irtaantumisen aika
Napoli-sarjallaan lukijamaailman hurmanneen italialaisen Elena Ferranten vastikään julkaistu Tyttären varjo kuvaa saranoiltaan vääntynyttä arkea vangitsevalla otteella ja käsittelee osittain tuttuja teemoja ihmisten välisistä kuiluista aina oman mielen arvoituksellisuuteen, niin kielellisen riemullisesti ja uhkaavan tarkasti, että vaikutus kestää paljon pidempään kuin alle 200 sivun lukeminen sinänsä vie aikaa. ”Kaikkein vaikeinta on kertoa sellaista, mitä ei itsekään ymmärrä.” Mestarin tavoin Ferrante tuntuu selviytyvän siitäkin.
Jotain sukulaisuutta Ferranten romaanille omaa Helena Sinervon Tytön huone -teos, joka sekin saa polttoaineensa äidin ja tyttären välisestä suhteesta ja aikuistumisen ajasta. Tämänkin tarinan vetovoima on taitavassa tavassa kertoa asioita, jotka ovat toisaalta hyvin arkisia, kuten miten käyttää kotoaan lähtevän tyttären tyhjäksi jättämä tila, sekä konkreettinen huone että henkinen tila.
Tytön huone -romaanissa kertojaäidin pohdintaan nousee myös muistoja ja käsittelemättömiä asioita, ristiriitaisuuksia, joita identiteetin jatkuva rakentaminen pakottaa kohtaamaan. Sinervon romaani on myös sivistynyt kahden aikakauden henkinen peilaus kaksituhatluvun taitteen molemmin puolin.
”Näytelmähän tämä on”
Elämäkerrat tiedetään suosituiksi lahjakirjoiksi ja viime vuosina genrestä on noussut myyntitilastojen kärkisijojen hallitsijoita, menestyneimpänä Kari Hotakaisen formulatähti Kimi Räikkösestä kertova kirja. Tämän kevään suurimpia odotuksia on ladattu toimittaja Ulla-Maija Paavilaisen kirjoittamalle Kirsti Paakkasen elämäkerralle Suurin niistä on rakkaus.
Naisten mainostoimisto Womenan luojana ja Marimekon uuden kukoistuksen arkkitehtina tunnetuksi tulleen liikenaisen tarina onkin kiehtova ja kertomisen arvoinen. Ulla-Maija Paavilainen on pyrkinyt löytämään kertomukselle kohteensa näköisen muodon, glamouria ja provosoivia kontrasteja sisältävän paketin.
Tarina on sujuvasanaisesti kerrottu ja sisältää mielenkiintoisia vaiheita muun muassa Marimekon pelastusoperaatiosta. Tosin todellisuus ympärillä muuttuu tällä hetkellä niin nopeasti, että Marimekonkin osalta koronaympäristö on jälleen keikuttanut suomalaisikonin kurssia.
Suurin niistä on rakkaus -teosta voisi ehkä parhaiten kuvailla kirjan yhtä väliotsikkoa myötäillen ”Näytelmähän tämä on”, ei siis varsinainen elämäkerta tai businesskirja. Ehkä jo vähän turhankin monta kertaa Kirsti Paakkanen kuvataan sankarinaiseksi, suitsutus kääntyy helposti itseään vastaan.
Enemmän olisin kaivannut kirjan otsikon syvällisempää analysointia. Vähemmän olisi tässäkin ollut enemmän, vähemmän ainakin iltapäivälehtimäistä tuotemerkkien luettelemista, enemmän vastausta miksi luksustavaroita tarvitaan niin paljon. Laatutietoisuus ja ylellisyydentarve esitetään kontrastina lapsuuden niukkuudelle, mutta kovin syvälle ei kirjan henkilökuvauksessa ylletä.
Perheen historian kaksoisvalotus
Hyvin toisenlaiseen maailmaan vie emerituspiispa Eero Huovisen uusin kirja Äitiä ikävä. Perinteisestä elämäkerrasta ei tässäkään ole kyse, vaan enemmänkin elämänmittaisesta äidinkaipuusta. Lähtökohtana on muistella äitiä, joka kuoli Eeron ollessa yhdeksänvuotias, mutta kuten hän itsekin aluksi toteaa ”outoa on, etten ole varma, etsinkö äitiä vai itseäni”.
Eero Huovisen tapa kirjoittaa on lähelle päästävää, hän pohtii ja keskustelee paitsi itsensä myös kuulijoidensa eli lukijoidensa kanssa. Eikä lukijalle tule ollenkaan kiusaantunutta oloa – päinvastoin.
Etsintäretkestä maalautuu elävä kuva kadotetusta lapsuuden maailmasta, ja paitsi äidistään, Eero Huovinen tulee kertoneeksi paljon myös isästään. Hänen vanhempiensa liitto oli kahden erilaisen ihmisen rakkauskertomus, jonka päättyminen tragediaan jätti jälkensä kaikkiin perheenjäseniin.
Kuin tästä todisteena Eero Huovisen pikkuveli Sakari Huovinen julkaisi lähes yhtäaikaa veljensä kanssa kirjan Isän kädestä, Lauri Huovisen ensimmäinen elämä, jossa fokus on puolestaan etäiseksi jäänyt isä. Molemmat veljet kertovat samasta perheestä, erilaisin painotuksin, mutta kun molemmat päättävät kirjansa isän kuolemaan, myös äidin hahmo on molemmilla läsnä. On kuin toisen elämästä, eikä kuolemastakaan voisi puhua ilman toista. Lukijalle tarjoutuu harvinainen mahdollisuus kokea perhehistorian tapahtumat kahden veljeksen silmin ja sydämin.
Esseitä omasta ajasta
Professori Merete Mazzarellan sivistynyttä pohdintaa on aina mukava lukea, joka kerran tuntee itsekin himpun verran viisastuneensa. Seitsemänkymmenenviiden vuoden ikäisenä Mazzarella pohtii mitä aikaa tarkoittaakaan, kun puhuu omasta ajastaan, senhän voi helposti katsoa yltävän ennen ja jälkeen vuoden 2000 virstaanpylvään.
Mikä tärkeintä, aidon tiedeihmisen tapaan Mazzarella myös jaksaa selittää käsitteet joista puhuu, kuten polarisaatio tai populismi. Uusimmassa esseekirjassaan Emmekö voisi elää sovussa? Mazzarella pohtii miten voisimme ehkäistä yhteiskunnassa jyrkkenevää vastakohtaisuutta, ja miten tulisimme paremmin toimeen niidenkin kanssa, joiden mielipiteitä emme jaa.
Mazzarella miettii myös arkemme pinnallistumista ja ottaa itseänikin ärsyttäneen esimerkin Facebookin maailmasta.
”Sen, että Facebook-kaveruuden ei tarvitse merkitä todellista tuttavuutta, tajusin sinä aamuna, kun näin jo toista vuotta kuolleena olleen ihmisen sivulle satelevan sellaisia julkaisuja kuin ”Onnea, Erik!” ja ”Ihanaa päivää!”
Puutarhan kasvattamia ajatuksia
Mari Mörön uutuuskirja Kukkasillaan on kuin kirjallinen äitienpäiväkimppu, valoisa, viihdyttävä ja monipuolisuudellaan hurmaava lukupaketti, jonka valokuvissakin riittää katseltavaa. Mari Möröä tituleerataan kirjan takakannessa suomalaisen puutarhakirjoittamisen voimanaiseksi, mikä on aika osuva titteli tälle monipuoliselle kirjailijalle.
”Kyllä ihmisen olisi voinut suunnitella niin, että valoisana aikana ei tarvitsisi juuri nukkua, ja sitten lokakuusta eteenpäin olisi kolme kuukautta horroksessa.”
Kukkasillaan-kirja kertoo paitsi puutarhaharrastuksesta ihan konkreettisesti kädet mullassa, myös filosofisia haja-ajatuksia puutarhatöihin ja puutarhataiteeseen liittyen. Tarinoiden viehätys on paitsi niiden hyväntuulinen vire ja elävä kieli, myös tietäväisyys ja lukeneisuus.
Yksi hauska osio on omistettu kysymyksille ja tietenkin myös vastauksille, eikä kaikissa olla ihan otsa rypyssä. Vastauksia löytyy esimerkiksi siihen onko naapuri höppänä, kun kerää keväisin kunnan hiekoitussepelin talteen. Puuhassa todetaan olevan järkeä, koska sepeli on arvokas ja hupeneva luonnontuote. Kasveja parantavista ihmeliuoksista Mörö toteaa, että joka maassa useimmilla tädeillä ja sedillä on omat salaiset reseptinsä ja monet niksit ovat uskomuksia!
Yhdessä luvussa Mörö kertoo mielenkiintoisen tarinan, oikeastaan pienoiselämäkerran, kirjailija ja ympäristöaktivisti W.S. Merwinistä, joka muun muassa perusti 40 vuoden aikana palmumetsän Havaijille. Tämä eräänlainen Amerikan runouden Linkola sai vuonna 2010 aseman valtion virallisena vuosittain vaihtuvana ja palkkaa nauttivana runoilijana.
Hänen metsässään Havaijilla kasvaa useita saaren alkuperäisiä lajeja, joita ei enää juuri tapaa muualta. Runoilija menehtyi viime vuonna ja Mörö kertoo säätiön nyt ylläpitävän sekä palmumetsää että taiteilijataloa, ja paikka on kirjailijoiden residenssikäytössä.
Lue myös: Nyt voit katsoa kulttuuriaarteita myös kotisohvalta – kotimaisista elokuvista sukuhistoriaan
Kommentoi Facebookissa