ELÄMÄNTARINA Vihannissa varttunut Sinikka Rauma sanoo olevansa jokaista solua myöten maatalon tyttö. Navetta oli hänen kasvualustansa ja paras kouluttaja. Sinikka ei osannut vielä edes lukea, kun hän jo opetteli lypsämään.
– Tiedätkös, että eläimet ovat kouluttajina parempia kuin ihmiset? Ne ovat minullekin opettaneet kiitollisuutta, nöyryyttä ja uskoa tulevaisuuteen. Esimerkiksi lehmän kylki on toiminut monet kerrat turvatyynynä, kun elämä on pudottanut polvilleen, maatalousalan monitoiminaiseksi luonnehdittu Sinikka Rauma puhelee ja halaa sylissään nuokkuvaa Reeta-koiraansa.
Aarteista tärkeimmät olivat oma nimikkohieho, Näppärä nimeltään sekä pieni punainen ämpäri, jonne Sinikka pilkkoi Näppärälle pottuja.
– Mukana kulki myös emalimotti, johon lypsin aina lirauksen maitoa ja join janooni. Ja seitsemänvuotiaana, kun opin ajamaan traktorilla, maailmankatsomukseni laajeni entisestään. Ne olivat hienoja ja mukaansa tempaavia hetkiä.
Sinikka sanoo olevansa kiitollinen, että on saanut nähdä myös sellaista karjanpitoa, jossa eläimet ovat olleet kuin perheenjäseniä.
– Sen opin jo pikkutyttönä, että vastuu eläimistä ja niiden hyvinvoinnista on aina ihmisellä. Kotitilan antia oli myös myötäinen ajattelutapa, uuden oppiminen sekä ajan hengessä mukana pysyminen. Edesmenneellä isälläni oli tapana sanoa, että pienimmätkin tiedonjyvät kannattaa säilöä, sillä ajan myötä niistä kasvaa elämää kannatteleva sato.
Maatalon tyttö karnevaaliasussa
Lukion jälkeen Sinikka suunnitteli irtiottoa kotitilaltaan ja haki salaa vanhemmiltaan au pairiksi Ranskaan.
– Samoihin aikoihin ja samalla toimintatyylillä hain myös piiaksi Tammisaareen. Ranska jäi, mutta ylioppilasiltana yllätin vanhempani, hyppäsin junaan ja matkasin Tammisaareen hoitamaan eläimiä ja kasvimaata.
Tammisaaresta tultuaan Sinikka hakeutui Helsinkiin kylmäkkö-kokki -harjoittelijaksi, jonka jälkeen hän kävi emäntäkoulun.
– Tässä vaiheessa olin päättänyt, etten enää ikinä mene navettaan, en koskaan. Palo suuren maailman ääriin oli niin kova, että hakeuduin Saksaan, Suomen Bonnin-suurlähettilään virka-asunnon sisäkkö-taloudenhoitajaksi. Minusta tuli kerralla kansainvälinen tyyppi, sillä pääsin mukaan myös saksalaiseen karnevaaliryhmään. Siellä sitä tanssittiin korot kopisten ja huulet maalissa, Sinikka muistelee naureskellen.
Mutta ei korea karnevaaliasu ja hulppeat juhlat olleet kuitenkaan sitä mitä Sinikka elämältään halusi.
– Ei todellakaan! Suurensin lehmänkuvia ja kaipasin navettaan. Siinä vaiheessa, kun isäni ilmoitti minut Ruukin maatalousoppilaitokseen yo-pohjaiselle viljelijälinjalle, palasin takaisin kotiin. Olin ikionnellinen, kun pääsin rapsuttelemaan lehmiä ja luomaan sontaa. Minun maailmani oli navetassa, karjan parissa.
Äkkipysähdys elämässä
Viljelijälinjan jälkeen Sinikka suoritti vielä Pudasjärvellä maatalouslomittaja-karjanhoitajatutkinnon.
– Isäni hommasi minulle harjoittelupaikan lomittajana, mutta harjoittelu keskeytyi kuitenkin hänen yllättävään kuolemaansa. Elämä pysähtyi, mutta navettatöiden oli jatkuttava. Otin vastuun tilanpidosta, hoidin karjan, tein peltotyöt ja yritin parhaani mukaan selviytyä myös katovuoden mukana tuomista haasteista. Muistan edelleen elävästi, kun vilja puitiin yöllä ja jyviä käänneltiin lapiolla, kun eivät muuten kuivuneet. Se oli kovaa aikaa.
Arjen oli kuitenkin jatkettava kulkuaan, joten Sinikkakin siirtyi elämässä eteenpäin.
– Pääsin Ruukin kuntaan maatalouslomittajaksi. Lomittajapestin lisäksi ehdin toimia myös johtavana lomittajana ja hetken jopa lomalautakunnan sihteerinä. Päivät olivat hyvin täyteläisiä, sillä autoin koko ajan myös kotitilan töissä.
Työ lomittajana vaihtui kuitenkin vuonna 1991 lypsykarjatilan emännyyteen. Samoihin aikoihin Sinikkaa pyydettiin myös Raahen Aikuiskoulutuskeskuksen kouluttajaksi, jossa hänen tehtäviinsä kuului muun muassa maatalouslomittajien täydennyskoulutukset.
– Sieltä matka jatkui Ruukin maaseutuoppilaitokseen opettajaksi. Lisäksi toimin alan freelancerina ja kouluja käymättömänä kouluttajana kiersin ympäri Suomen vuoteen 2017 saakka.
Eniten ilmoituksia seurakoirista
Sinikka tunnetaan ympäri Suomen myös ansiokkaasta eläinsuojelutyöstään.
– Aktiiviaika Suomen Eläinsuojeluyhdistyksen vapaaehtoisena eläinsuojeluvalvojana kesti parikymmentä vuotta ja sai alkunsa kuolleista välitysvasikoista 1990-luvun puolivälissä. Tuotantoeläinpuolen valvonta oli tuolloin hyvin olematonta, joten nostin asian esille ja sille tielle jäätiin.
Sinikka muistelee työtään eläinsuojeluvalvojana hyvin opettavaiseksi.
– Minulla ei ollut koskaan minkäänlaisia rooliongelmia. Kun lähtöpiste on omassa navetassa, olin aina se sama Sinikka, joka kuuntelee, auttaa ja opastaa.
Sinikka sanoo valvojan työssään nähneen aidon elämän kirjon ja sen, että jokaisesta kohteesta löytyy jotakin hyvääkin.
– Kun ihmisten edessä on nöyrä, mutta jämäkkä, niin vaikeitakin asioita voidaan ratkoa rakentavassa hengessä.
Pariin vuosikymmeneen mahtuu lukuisia eläinsuojelukäyntejä ja hyvin monenlaisissa paikoissa. Eniten ilmoituksia tehtiin seurakoirista. Mukaan mahtuu myös hyvin opettavaisia tapauksia, joista yksi erityinen on jäänyt Sinikan mieleen.
– Oli kesä ja päivän kestävä keikka. Kesken kaiken nousi kova myrsky ja vettä tuli kaatamalla. Kastuimme läpimäriksi ja kun vaihtovaatteita ei ollut, riisuimme vain kengät ja jatkoimme töitä avojaloin. Tämän olen kertonut myös kouluttamilleni seuraajille, että eläinten hyvinvoinnin eteen tehtävä työ on sydämen asia, joten sitä tehdään tarvittaessa vaikka paljain varpain.
- Haastattelu on julkaistu aikaisemmin Suomalainen Maaseutu -lehdessä
Lue myös: Aki lähti 15-vuotiaana lomittajan apupojaksi – ”En ole koskaan vieroksut likaisia saappaita”
Kommentoi Facebookissa