KOLUMNI Kuulun siihen suureen suomalaisnaisten joukkoon, joille kirjallisuus on intohimo ja lukeminen hengittämistä. Kirjamessut kuuluvat luonnostaan kalenteriini, tänä vuonna sekä Turussa että Helsingissä. Tunnustan myös heti alkuun, että jos kritiikkiä nyt Helsingin Kirjamessuja kohtaan esitänkin, johtuu se rakkaudesta lajiin ja vilpittömästä toiveesta nähdä kirjamessut entistä parempana tapahtumana, jossa kirjallisuuden ystävät ja tekijät kohtaavat ja keskustelevat mahdollisimman moniäänisesti.
Tutkin jo hyvissä ajoin etukäteen Helsingin Kirjamessujen ohjelmalehteä, joka piti sisällään todella mahtavan määrän esiintyjiä, kirjamessut mainostaakin olevansa Suomen suurin kirjallisuustapahtuma. Hämmästyin kuitenkin siitä, etten esimerkiksi Turun Kirjamessuihin verrattuna löytänytkään kovin monta ”pakko-päästä-kuuntelemaan” esitystä.
Kovin vähän oli löydetty esimerkiksi kohdemaaksi valitusta Yhdysvalloista kirjailijoita. Etenkin yhtä ajankohtaista nimeä toivoin turhaan kirkastamaan teemaa. Saatiinhan Suomeen aiemmin syksyllä rouvan mieskin, Barack Obama puhumaan.
Yhdysvaltojen entisen presidentin puoliso Michelle Obama tunnetaan äärimmäisen valovoimaisena esiintyjänä ja puhujana, jonka saamiseksi Suomeen olisi kannattanut kääntää isompiakin kivenlohkareita. Nyt olisi ollut oiva tilaisuus, sillä Michelle Obaman tuore muistelma Minun tarinani julkaistaan parin viikon päästä maailmanlaajuisesti, myös suomeksi, ja hänen tiedetään tekevän esiintymiskiertueen kirjaansa markkinoidakseen.
Nyt merkittävä ulkomainen vieras jäi uupumaan. Vaihtoehtoja olisi kyllä löytynyt, esimerkiksi suomalaisen suuren yleisön kestosuosikki John Irvingistä ajankohtaiseen Elizabeth Stroutiin. Eivät kirjailijat Suomea vierasta, Paul Auster kävi maassamme viime vuonna huomattavasti pienemmän organisaation kutsusta.
Toivottavasti selityksenä ei ole se sama eri medioissa ihmetelty syy, miksei Helsingissä kuultu tänä vuonna lainkaan kirkollisia vaikuttajia. Kiireisiä ihmisiä kun on kuulemma niin vaikea saada kiinni. Noh, jäin kaipaamaan esimerkiksi kirjoittavista piispoistamme taiturimaisen Eero Huovisen esiintymistä, tänäkin vuonna häneltä on ilmestynyt hieno kirja Isä meidän.
Uusi ohjelmajohtaja Ronja Salmi kertoo lehtisessä asettaneensa tavoitteekseen laajentaa kirjamessujen asiakaspintaa yhä kirjavammaksi ja saada uusia kävijäryhmiä. Tavoite on kunnianhimoinen ja ymmärrettäväkin, ja kävijäennätysten vuoksi muun muassa yliopisto-opiskelijoille jaettiin yli 9 000 vapaalippua. Esiintyjäkaartia lavennettiin nuorten fanittamilla soittolistoista tutuilla Ellinooralla ja rap-muusikko Pyhimyksellä.
Hyvin mahtuvat sekaan, ajatteli tällainen jo monet kirjamessut kolunnut. Kunhan eivät unohda meitä vannoutuneita kirjaihmisiä, sillä kuten kaikki hiukankin kaupallisella alalla toimivat tietävät, on paljon vaikeampaa ja kalliimpaa hankkia uusia asiakkaita kuin pitää ne vanhat ja tutut. Harmaita panttereita ei kannata lakaista syrjään, vaikka tulevaisuuden toivoja samalla kalasteltaisiinkin.
Etukäteen bongasin ohjelmasta muutaman kirjaihmistä houkuttavan herkkupalan. Finlandia-palkitun Juha Hurmeen esitys hänen suomentamastaan Sally Salmisen Katrina-romaanista ja Teemu Keskisarja kertomassa Aleksis Kivi -elämänkertomuskirjastaan. Molemmat löytyivät lauantailta, peräjälkeen, mutta eri paikoista.
Pahat aavistukseni kävivät toteen. Pienellä Töölö-lavalla Hurmeen kuulijoista osa joutui jostain käsittämättömästä penkkien asettelusta johtuen kuuntelemaan lähes selkä esiintyjään päin, tosin valtaosa seisoi jopa tilan ulkopuolella
Ja vaikka lähdin Juha Hurmeen erittäin mielenkiintoisesta esityksestä mieliharmikseni kesken ehtiäkseni yläkertaan Keskisarjaa kuuntelemaan, oli Suomenlinna-auditorio jo niin tupaten täynnä, että nippa nappa mahduin takarivin tiiviiseen seisomajoukkoon. Kaikki eivät olleet näin onnekkkaita, vaan runsas joukko jäi ovien taakse.
– Kun tämä yleisökin arvasi jo etukäteen Teemu Keskisarjan valtavan suosion ja tuli reippaasti etuajassa varmistaakseen paikkansa, miten järjestäjät eivät tätä tajunneet, kuului jupina vierustoveriltani.
Olisivat totisesti ansainneet molemmat karismaattiset esiintyjät, Hurme ja Keskisarja, sellaisen kunnollisen esiintymistilan, johon olisivat mahtuneet kaikki halukkaat kuulijat, jopa istumaan. Ja Keskisarjaa joutui ihailemaan liian täyteen ahtautuneessa suljetussa tilassa, happivajeesta kärsien. Eikä nobelviisas olisi tarvinnut olla siinäkään, että olisi arvannut samojen ihmisten haluavan kuulla molempia herroja, joten olisi voinut esiintymisaikoja sovitella yleisöystävällisemmäksi.
Kirjamessujen lavojen uudistamista olisi voinut myös miettiä kuuntelemaan tulevan yleisön näkökulmasta, tärkeää ei silloin ole lainkaan vaihtaa lavojen nimiä kansalliskirjailijoista Helsingin kaupunginosiin. Suuri osa yleisöstä matkustaa kirjamessuille kaukaakin, eivätkä Töölö, Hakaniemi tai Punavuori tee oloa yhtään kotoisammaksi. Päinvastoin, nimet korostavat itseriittoisuudestaan kuuluisaa kehä kolmosen sisäpiiriä. Eiköhän tarve olisi eritoten tänä päivänä yhdistää ihmisiä luomalla koko kansan yhteiseksi kokemat kirjamessut.
Ehkä tämä ärsytti senkin vuoksi, kun ensin tungoksessa oli jonottanut kymmeniä minuutteja saadakseen takkinsa narikkaan ja sitten taas lähtiessä kymmeniä minuutteja saadakseen takkinsa sieltä ulos. Kas kun narikoista ei ollut tehty Sörkkaa.
Nimiuudistusta enemmän sujuvuutta olisi auttanut, jos olisi huolehdittu selkeiden opaskylttien ripustamisesta esiintymislavojen paikan ja ohjelman suhteen. Nyt yleisilmeessä näkyvintä ohjausta oli ainoastaan kahden euron kirjojen markkinapaikkaan!
Presidentti Sauli Niinistö lohkaisi Turun Kirjamessuilla, että hän oli halunnut siirtää oman esiintymisensä Helsingistä Turkuun ”oikeille kirjamessuille”. Niinistö veti tietenkin kotiinpäin vaimonsa rouva Jenni Haukion vuoksi, Jenni palaa äitiyslomaltaan luotsaamaan Turun Kirjamessuja taas ensi vuonna. Mutta taisi siinä heitossa olla hiukan totuuden siementäkin, Turussa tuntui kirjaihmisestä kotoisammalta, aikaa tuntui siellä paremmin riittävän muuhunkin kuin paikasta toiseen juoksemiseen.
Kirjamessujen paisuttaminen mahdollisimman suureksi hinnalla millä hyvänsä ei saisi olla itseisarvo, paras tapahtuma ei ole välttämättä se suurin, vaan se joka oivaltavilla ohjelmanumeroilla saa yleisön hyrisemään ja antaa enemmän ajattelemista kuin kuulija etukäteen ymmärsi odottaakaan. Ja antaa myös yleisölle tilaa olla ja keskustella, lempikirjailijoiden signeerauksia kenties saalistaen – hyvä mieli kirjaostoksia siivittäen.
Kirjoittaja on Päivän Lehden kulttuurituottaja ja Vanhan Rauman kirjakauppias
Kommentoi Facebookissa