SUOMI 100 Torniolaisen kerrostalohuoneiston olohuoneessa istuu hyväntuulinen mies. Sotaveteraani Mikko Iso-Alho, 94, esittelee ensitöikseen kattavan valokuvakokoelmansa. Käsi pysähtyy kahteen tuttuun otokseen, joissa kummassakin hymyilee kaunis nainen.
– He ovat äiti ja tytär. Vaimoni kuolemasta on yli 20 vuotta, mutta tyttäreni vasta muutama vuosi. Vaimoni menehtyi univuoteelleen ja tyttäreni syöpään, veteraani selvittää.
Läheisten menetys on Iso-Alholle edelleen raskas puheenaihe. Surutyö vie vuosia. Onneksi aika pehmentää ikävää ja suru muuttaa muotoaan.
– Vaimon kuolema oli kova paikka, mutta oman lapsen kuolema on menetyksistä kuitenkin pahin. Siitä ei toivu koskaan, veteraani luonnehtii silmäkulmiaan pyyhkien.
Kauniissa ja kodikkaasti sisustetussa kerrostalokaksiossa on aistittavissa kuitenkin naisen käden kosketus.
– Olet oikeassa. Minulla on viimeiset 17 vuotta ollut ihana naisystävä. Olemme kuitenkin nykyaikainen pari, sillä meillä ei ole yhteistä osoitetta. Päätimme heti alussa, että hyvä suhde kestää pienen välimatkankin.
Mikko Iso-Alho sanoo elämän olevan mallillaan, vaikka viimeisen vuoden sisällä mies on joutunut luopumaan autostaan ja tätä kautta myös itsenäisyydestään. Silmänpohjarappeuma vei näkökyvyn.
– Olen 90-prosenttisesti näkövammainen ja elämä pyörii nyt henkilökohtaisen avustajan turvin. Olen kuitenkin tavattoman kiitollinen, että voin asua edelleen kotona. Arki näkövammaisena on vielä opettelua, mutta en ole onnekseni synkkyyteen taipuvaista tyyppiä. Sen olen matkan varrella oppinut, että huumori auttaa mutkaisillakin taipaleilla.
Iloinen karjalaispoika
Salmi-nimisessä karjalaiskylässä varttunut Mikko Iso-Alho luonnehtii lapsuuttaan onnelliseksi. Paremmasta ei ollut tietoa. Arki Laatokan rannalla oli leppoisaa, vaikka viisilapsisessa perheessä ei ehditty laiskan leipää syödä.
– Oman leimansa elämään toi kuitenkin äidin traaginen kuolema. Hän menehtyi synnytykseen. Kaksi kuukautta myöhemmin kuoli myös lapsi, pieni tyttövauva, Mikko Iso-Alho muistelee.
Äidittömänä kasvanut Mikko Iso-Alho sanoo saaneensa tyypillisen karjalaiskasvatuksen, johon kuuluivat vahva vanhempien ihmisten kunnioitus sekä reipas elämänasenne.
– Kotikylässämme korostui myös slaavilainen kulttuuri. Sekä vanhempani että varttuneempi väestö puhuivat venäjää, mutta me lapset omaksuimme oman Karjalan murteemme. Tällä kielellä on käyty sodat, otettu vaimo ja elätetty perhe, Iso-Alho luonnehtii hymyillen.
Veteraani Mikko Iso-Alho joutui rintamalle vuonna 1942.
– Sain Hyvinkäällä sijaitsevassa koulutuskeskuksessa kolmen kuukauden pituisen konepistoolimiehen koulutuksen. Ehdin käydä myös aliupseerikoulun, joka osoittautuikin myöhemmässä vaiheessa odotettua arvokkaammaksi koulutukseksi.
Hiljaisuudessa vaanii vaara
Siirto koulutuskeskuksen pehmeistä vuoteista Kannaksen kautta Syvärin korpeen ja takaisin Kannakselle on jäänyt Mikko Iso-Alholle elävästi mieleen.
– Karjalan poikana en yleensä osannut murehtia, mutta tällä kertaa tunsin olevani tosipaikan edessä. Edessä oli matka kohti suurta tuntematonta. Pelotti, jännitti ja jopa suututti.
Kuitenkin jo tässä vaiheessa veteraani Iso-Alho sanoo saaneensa matkakumppanikseen kaverin nimeltä ”Onni”.
– Elettiin asemasodan vaiheita, joten vierailu Syvärillä jäi lyhyeen. Sain käskyn siirtyä Valkeasaareen, jossa aliupseerikoulutukseni pääsi täysiin oikeuksiinsa.
Määräyksiin kuului pitää uudet miehet hengissä. Veteraanin mukaan tehtävä ei ollut kuitenkaan helppo.
– Opastin tulokkaita terveelliseen itsesuojeluvaistoon. Esimerkiksi vartiossa ollessa oli tärkeää, ettei pää noussut juoksuhaudan reunalle. Vihollisen tarkka-ampujat olivat nopeita eivätkä tunteneet minkäänlaista armoa, Tornion sotaveteraani muistelee.
Vaikka Iso-Alho painotti tulokkaille periskoopin käytön tärkeyttä, niin onnettomilta vahingoiltakaan ei säästytty. Hän muistaa nuorukaisen, jota opasti tulevaa vartiovuoroa varten. Vastaavanlainen tapaus on tuttu myös Tuntemattomasta sotilaasta.
– Varoitin ja korostin, että myös hiljaisuudessa vaanii tappava vaara. Päätä ei saa nostaa, ei missään vaiheessa. Kului vain hetki, kun kuului pieni napsahdus. Varoituksistani huolimatta nuorukainen oli nostanut päätään. Tarkka-ampujan luoti osui keskelle otsaa, Iso-Alho kuvailee hiljaisena.
Korttiringin voitot kotiin
Veteraani kertoo asemasodan opettaneen karjalaisnuorukaisen myös isojen poikien tavoille. Asemasota oli suureksi osaksi vartiointia, joten aikaa jäi myös niin sanotuille harrastuksille.
– Toiset tekivät puulusikoita, mutta minä innostuin kortin peluusta. Onni seurasi myös tässä lajissa. Pelasimme rahasta ja varsin usein vetäydyin ringistä hymyssä suin. Voitot lähetin lyhentämättöminä kotiin, veteraani selvittää hymyillen.
Raittiiksi tunnustautuva Iso-Alho sanoo kehittyneensä rintamalla myös kauppamieheksi.
– En käyttänyt viinaa enkä tupakkaa, joten vaihdoin tupakka-annokset suoraan voihin tai oikeaan leipään.
Valkeasaaresta Iso-Alhon porukka sai käskyn siirtyä puolustamaan Viipuria, jossa hän joutui pataljoonan komentajan lähetiksi. Tehtävä sodan runtelemassa Viipurissa osoittautui kuitenkin vaaralliseksi.
– Onneksi tunsin kaupungin niin hyvin, että pystyin luomaan itselleni turvallisen reitin. Sivukujia, pimeyttä ja viemäriverkostoa hyödyntäen pystyin juoksuttamaan viestejä onnistuneesti, Mikko Iso-Alho muistelee.
Vaikka vilkas karjalaisnuorukainen oli säästynyt vihollisen kohtaamiselta, niin Viipurissa onni kuitenkin kääntyi.
– Vuoden -44 kesäkuun 20. päivänä vihollinen tuli rytinällä läpi. Kaupunki muuttui hetkessä helvetin esikartanoksi. Luotia ja kranaattia satoi taivaan täydeltä.
Uimalla pakenijat ammuttiin
Mikko Iso-Alho näki jo kaukaa, kuinka venäläiset tulivat uraa-huutojen voimalla kohti pataljoonan komentajan tukikohtaa.
– Vierelläni seisonut lähettitoveri pakeni paikalta ja jäin yksin suojaamaan komentajaa. Ehdotin perääntymistä, mutta mies kieltäytyi. Näin, kuinka muut pakenivat. Osa hyppäsi jopa veteen, mutta uimarit ammuttiin siihen paikkaan.
Lähetti Iso-Alho teki parhaansa suojellakseen komentajaa. Hän tulitti päämäärättömästi ja ilman minkäänlaista itsesuojeluvaistoa.
– Kului vain hetki, kun tunsin rinnassani ikävän vihlaisun. Silmissä sumeni ja huomasin vuotavani verta. Putosin polvilleni ja tajunnan rajamailla tunsin, kuinka joku veti minua suojaan.
Konepistoolin luodin kahden kylkiluun väliin saanut Iso-Alho vietiin kenttäsairaalan kautta Rauman sotasairaalaan.
– Vaikka toisesta korvasta meni kuulo ja kyljessä oli reikä, niin onni oli sittenkin mukana. Jos en olisi haavoittunut, olisin joutunut vangiksi. Näin kävi niille, jotka jäivät tappelemaan vastaan.
Toipumisloman jälkeen Mikko Iso-Alho luuli pääsevänsä lopullisesti siviiliin, mutta toisin kävi. Edessä oli Lapin sota. Hän sai määräyksen siirtyä Oulun Toppilaan, josta olisi laivakuljetus Tornioon.
– Myöhästyin kahdesta ensimmäisestä laivasta. Se pelasti kuitenkin henkeni, sillä jo Röytässä saksalaiset upottivat alukset. Siinä meni hevosia, kalustoa ja miehiä.
”Epäilivät sotilaskarkuriksi”
Myöskään kolmas eli viimeinen laiva ei päässyt koskaan perille. Se joutui palaamaan kovan sumun takia takaisin. Miehet nousivat maihin Röytässä ja lähtivät marssimaan metsiä pitkin Tornioon.
– Matka oli täynnä miinoja ja vaaroja, mutta edellä menevien miinanraivaajien ansiosta pääsimme vahingoittumattomina perille.
Veteraani Iso-Alhon mukaan laivasta myöhästyminen oli kaikin puolin onnenpotku. He olivat porukan peränpitäjiä, joiden tehtäväksi jäi vain tarkistusreissujen tekeminen.
– Löysimme kylkiäisinä myös saksalaisten jättämiä muona-, ja viinavarastoja. Ahdoimme reput täyteen tavaraa. Osa syötiin, osa jaettiin kavereille ja loput myytiin tai vaihdettiin. Saksalaisista emme käytännöllisesti katsottuna nähneet vilaustakaan.
Lapin sodan päätyttyä Mikko Iso-Alho joutui kuitenkin kiusalliseen tilanteeseen. Hänet oli tietämättään etsintäkuulutettu sotilaskarkurina.
– Paperini olivat kadonneet, kun ilmoittauduin haavoittumisen jälkeen Sortavalassa. Kemin sotilaspiirissä kuitenkin selvisi, että kyseessä oli puhdas sekaannus. Sain väliaikaisen passin, jonka turvin pääsin siviiliin.
Puhdistettuaan maineensa korpraali Iso-Alho ryhtyi rakentamaan elämäänsä Tornioon.
– Tapasin tansseissa sievät kaksoset, joista toinen jäi minun käsipuoleeni. Vuonna -47 mentiin naimisiin ja perheeseen syntyi kaksi lasta. Arki rakentui rakkaudella ja kovalla työllä.
Mikko Iso-Alho toimi pitkään paikallisen mallasjuomatehtaan autonasentajana ja -kuljettajana.
– Olihan se hauskaa, kun täysin raitis mies ajaa kalja-autoa. Eipähän ainakaan ollut vaaraa, että juon omasta kuormasta, veteraani veistelee hyväntuulisena.
Kommentoi Facebookissa