OOPPERA Tampere oli vuoden 1918 veljessodassa yksi päänäyttämöistä, nyt sata vuotta myöhemmin traagisia tapahtumia käsitellään juuri Tampereella taiteen keinoin usealla näyttämöllä, Tampereen Työväen Teatterissa esitetään Tytöt 1918 -näytelmää ja Tampereen Teatterin päänäyttämöllä puolestaan pyörii 1918 Teatteri taistelussa -draama.
Kolmas näistä kunnianhimoisista ja kipeää aihetta käsittelevistä tuotannoista on säveltäjä Olli Kortekankaan ja libretisti Tuomas Parkkisen suurtyö, ooppera Veljeni vartija, jonka Parkkinen on myös ohjannut. Tampere-talossa esitettävän nelinäytöksisen oopperan musiikista vastaa Tampereen Filharmonia ylikapellimestarinaan Santtu-Matias Rouvali, esityskertoja on vain kuusi, viimeinen tämän viikon lauantaina.
Veljeni vartijan tarina on oopperaan hyvin sopiva ja raastava. Veljessotaa kuvataan sisällissodassa vastakkaisille puolille ajautuvien sisarusten näkökulmasta. Tarinan keskushenkilönä toimii tamperelainen perheenisä, Johanneksen kirkon lukkari Johannes Rossi (Juha Kotilainen), jonka lapsista Eemil (Ville Rusanen) liittyy valkoisiin ja tytär Amanda (Tuuli Takala) punakaartiin. Valintoja ei perustella, vaan alkujaan toisiaan rakastavat sisar ja veli näyttävät lähinnä sattumalta valitsevan puolensa.
Jotta draamallinen symmetria toteutuu, myös rauhaa rakastavalla Johannes Rossilla on vastaparinsa, suulas ja nokkelasti asemaansa, mutta myös perhettä puolustava sisäkkö Rauha Valkonen (Päivi Nisula). Näiden parien solistinen varmuus ja etevyys luovat nautittavan selkärangan koko oopperaan. Johannes Rossi myös laulaa oopperan alussa oraakkelimaisen ennustuksen ”Ken miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu”, joka lopulta toteutuu hänen omallakin kohdallaan.
Tuomas Parkkisen libretto ei ota kantaa osapuolten aatteiden oikeutukseen vaan pyrkii nousemaan yleispätevälle tasolle, jossa voi nähdä yhtäläisyyttä omaankin polarisoituneeseen aikaamme. Läsnä ovat sekä elämä että kuolema, rakkaus ja viha, sekä sattuman yllätyksellinen rooli. Rakkaus ja viha syttyvät yhtä selittämättömästi, ja saattavat molemmat johtaa hallitsemattomiin tekoihin. Sattuman roolia sodassa ylipäätään tähdentää valkoinen lapsisotilas Onni Kontio, sunnuntailapsi, johon luodit eivät tunnu pystyvän.
Sodassa ja raadollisimmillaan veljessodassa, arjen harmonia rikkoutuu täydelliseen kaaokseen. Veljeni vartija -oopperassa tätä ilmennetään sekä tekstissä että vielä paremmin musiikin avulla. Henkilöiden kieli on sekoitus alhaista ja ylhäistä, runoelmaa, slangia, iskelmää, loukkauksia – yhteinen maailma on hajonnut toisiaan ymmärtämättömiksi osapuoliksi. Tehdastyöläisten ja herrojen tapa puhua ei ollut 1900-luvun alun Tampereellakaan yhteneväistä, yhteisen kielen puute syventää vastakkainasettelun juopaa.
Librettoa vielä paremmin harmonian pirstaloituminen väkivallaksi esitetään kuitenkin musiikissa; leikkisistä rallatuksista taistelulauluihin ja romanttisista aarioista surumarsseihin. Perinteistä italialaista oopperaa kuuntelemaan tottunut ravistellaan hereille rikkomalla tyylilajeja uudemman musiikin keinoin. Solistien laulullinen taitavuus kuljettaa katsojaa oikeaan tunnetilaan, eikä välttämätöntä edes ole saada sanoista selvää. Ne toki ovat luettavissa näyttämön yläpaneelissa sekä suomeksi että englanniksi.
Myös kuoron rooli on suuri sekä klassisena kommentoijana että musiikin osana. Santtu-Matias Rouvalin johtama orkesteri lisää kertomukseen vielä yhden vaihteen, joka vie tarinaa halki historiallisen Tampereen ja onnistuu palkitsemaan kuulijan täsmällisillä iskuillaan.
Tampereen rooli oopperassa tulee ehkä parhaimmin – tai kaameimmin – esille Kalevankankaan hautausmaalla kiirastorstaina tapahtuvassa verisessä taistelukohtauksessa.
Kati Lukan vähäeleinen, mutta vaikuttava lavastus myös nostaa oivaltavasti Tampereen erehtymättömästi esille muun muassa tuomiokirkon kuvauksessa, jossa Hugo Simbergin taide tulee konkreettisesti eläväksi kahdentoista köynnöksenkantajapojan muodossa.
Lavastus on vaikuttavimmillaan neljännessä näytöksessä, jossa Amandan punainen soturisisko Serafina kuolee synnyttäessään lapsensa. Punainen väri valtaa näyttämön liehuvana kankaana. Punainen veri, sekä rakkauden että kuoleman symbolina, taustoittaa uuden elämän alkua. Kun verta on vuodatettu tarpeeksi, uudelle elämälle syntyy mahdollisuus kaaoksen ja vihan väistyessä armahduksen ja anteeksiannon tieltä.
Jospa muistaisimme tämän, emmekä antaisi historian enää toistaa itseään, tuntuu ooppera Tampereella muistuttavan.
Kommentoi Facebookissa