KOLUMNI Olen jo pitkään perhettämme kuvaillut näin: Meillä asuu kolme kaksijalkaista (mieheni ja 2 tytärtä), kaksi nelijalkaista kehruumoottoria ja kaksi jalatonta, käärme ja minä!
Kissasiskokset tulivat meille vähän kuin vahingossa. Kissanpentuilmoituksia selatessa nämä tyypit näyttivät niin nauttivan toistensa seurasta, että ne muuttivat meille kumpikin. Mies kyllä vähän oli aluksi vastaan, kun yhdestä katista oli sovittu, mutta hyvin tuo sopeutui vaimon päähänpistoon.
Mustavalkoinen sai nimekseen Tsuki, joka japaniksi tarkoittaa ”kuuta”, josta sitten raidallisen nimeksi keksittiin Amalthea, yksi Jupiterin monista kuista. Tyypit tulivat meille juuri ennen joulua 2016, puoli vuotta ennen vammautumistani.
Välillä meillä on käynyt mielessä, että emokissa ei ole muistanut kertoa siskoksille niiden olevan kissoja, eivätkä koiria – niin tiiviisti he vauvasta asti ovat olleet perheen touhuissa mukana: hevonkukkua siis se juttu, että kissat muka ovat itsenäisiä ja karttavat seuraa! Kerrankin Ama kiipesi farkunlahjettani ylös olkapäälle saakka vahtimaan, että iskuporakoneella poraamani reikä tuli autotallin kattoon varmasti suoraan ja riittävän syvälle. Pudisteli välillä viiksiin varissutta betonipölyä. Lattian kuivaaminen lastalla on puolestaan ollut Tsukin lempipuuhaa, samoin kuin imurinsuulakkeen jahtaaminen. Yleisesti ottaen kissat osallistuvat edelleen kaikkeen perheen toimintaan vähintäänkin työnjohtotehtävissä.
Palatessani vammautumisen jälkeen sairaalasta yli kolmen kuukauden poissaolon jälkeen, katinrökäleet tuntuivat vierastavan minua. Haisin sairaalalta ja liikuin kummallisella pyörällisellä vempeleellä, jonka jokainen neliömillimetri piti nuuhkia tarkkaan. Kun turvallisuustarkastus oli suoritettu, pyörätuolin tyynyyn lyötiin kissan peräreiän muotoinen hyväksyntäleima tuplatarkastuksen merkiksi. Tämän jälkeen meillä onkin viljelty taajaan sanontaa: ”joka pyllynsä nostaa, se paikkansa menettää”.
Meni useita viikkoja, ennen kuin kissat suostuivat kiipeämään syliini nukkumaan, vaikka aiemmin mahani päällä oli ihan paras paikka nokosille. Se vähän kirpaisi, sillä olin sairaalassa maatessani haaveillut toipuvani henkisesti parhaiten kotisohvalla kissan makuualustana. Nykyään Tsuki pyytää lupaa tulla pötköttämään päälleni istumalla sohvan viereen ja tuijottamalla silmät pyöreinä minua kasvoihin. Mikäli en reagoi, kysymystä tehostetaan omituisella kurkkuäänteellä. Poikkeuksena se, että selaan kännykkää: silloin ei lupaa kysellä, vaan tullaan tsekkaamaan, että liikuskelen hyväksytyillä sivuilla. Myös tietokoneella työskentely on tultava verifioimaan käpäläleimalla näppäimistön päälle.
Amalthea puolestaan ei lupia kysele, vaan komentaa emännän seljälleen sohvalle äänellä, joka on jotain narisevan ladonoven ja rutisevan vaihdelaatikon väliltä. Sen jälkeen alkaa armoton vatsalihasten möyhennys tallomalla ja kun monen pyörähdyksen jälkeen pesä on valmis, Ama kiertyy huokaisten sykkyrälle rinnan päälle ujuttaen kylmän kuononsa kaulakuoppaani. Näinä hetkinä sitä kokee itsensä arvolliseksi.
Vammautumiseni jälkeen meillä liikkui todella paljon uusia ihmisiä: montakin eri henkilökohtaista avustajaa, muutama terapeutti, kotihoidon väkeä säännöllisesti pari kertaa viikossa sekä pahimpaan aikaan kotisairaalan hoitaja kolmesti päivässä. Sisaruksista muokkautui väkisinkin seurallista sakkia. Kassit ja laukut nuuskitaan kuin huumekoirat ja hyväksyntä annetaan puskemalla kassin reunaa. Mikäli ei halua salamatkustajaa mukaansa, on laukkujen vetoketjut syytä pitää suljettuina! Onneksi valtaosa meillä kävijöistä on suhtautunut näihin pakollisiin tarkastuksiin suopeasti.
Vanhempi tyttäremme viettää enimmän aikaansa huoneessaan suljetun oven takana. Kun Tsuki kuulee oven avautuvan ja tyttären olevan menossa vessaan, hän herää vaikka umpiunesta ja säntää paikalle: vessaan on päästävä mukaan. Suljetun oven takana tapahtuu säännönmukaisesti seuraavaa: Tsuki kaataa kumoon vessaharjan puskemalla – Tsuki hyppää lavuaariin nuolemaan sinne jääneet vedet – Tsuki siirtyy pytyllä istujan syliin rapsutettavaksi. Joka kerta. Joka. Ikinen. Kerta.
Näinä verkkokauppaostosten kulta-aikoina meille tulee usein pahvilaatikoita. Sanomattakin on selvää, että laatikot (ja pikaruokalähetysten paperipussit) on jätettävä kissojen makuupaikoiksi ainakin viikoksi-pariksi. Kun tavarat saa laatikosta ulos ja selkänsä kääntää, laatikko pursuaa kissaa. Kun uusi 3d-tulostimeni saapui, ratkesi riemu sekä minulla että kissoilla: tulostinlaatikossa oli pehmusteena tiivistä vaahtomuovin tyyppistä materiaalia sisälaatikkona. Laatikosta tuli vallan riita: karvat vaan pölähtivät, kun katit tajusivat sen lämpimäksi paikaksi nokosille. Laatikko on edelleen kolmen kuukauden päästäkin meillä olohuoneessa. Onneksi se ei ole mikään roisi rohjake, vaan ihan siisti musta laatikko, jonka hyvällä mielikuvituksella voi kuvitella sopivan myös sisustukseen.
Kissoista ja niiden omituisista tavoista riittäisi juttua kyllä vaikka pariinkin lisäkolumniin, mutta eipä makeaa mahan täydeltä. Mnjauttikaahan keväästä!
Arja Ahtaanluoma
Arja Ahtaanluoma on perheellinen reilu nelikymppinen nainen, joka vuonna 2017 hoitovirheen seurauksena heräsi viiden viikon nukutuksesta neliraaja-amputoituna. Molemmat jalat amputoitiin reisitasolta, oikea käsi kyynärvarresta sekä vasemmasta kädestä kaikki sormet.
Koko tarinan voit lukea kirjasta Puolinainen (Johnny Kniga), jonka hän kirjoitti kuntoutumisestaan, elämästään ja ajatuksistaan toipumisen aikana. Oivaltavat jutut arjesta, sen iloista, pettymyksistä ja kommelluksista jatkuvat tutulla tyylillä näissä kolumneissa, höystettynä mustalla huumorilla, kunnes tummempi väri keksitään.
PuoliNaisen tarinaa voit lisäksi seurata myös Facebookissa: PuoliNainen – Arja Ahtaanluoma. Tule mukaan – meitä on jo yli 800!
Lue myös: Kaikkien vammat eivät näy ulospäin – invalupa saadaan lääkärintodistuksen eikä ulkonäön perusteella
Kommentoi Facebookissa