KOLUMNI Invaparkkikortti – eli ”vapaudut vankilasta” -kortti, niin kuin minä sitä kutsun – antaa vammaisille luvan parkkeerata invaruutujen lisäksi myös kadun varteen, jossa on ”pysäköinti kielletty” -liikennemerkki. Sen sijaan ”pysähtyminen kielletty” -alueelle, jalkakäytävälle tai maastoon pysäköinti on meiltäkin kielletty, samoin yksityisalueella, kuten kerrostalon pihalla, on silloinkin noudatettava samoja sääntöjä kuin vammattomienkin.
Minä pidän invakorttiani aurinkoläppään kuminauhalla köytettynä, sillä näillä töpöillä on tuskallista kaivaa sitä auton ovilokerosta. Yritin aluksi, mutta siinähän kävi näin: jotta yletyin kumartumaan ovilokeroon myös oikean, lyhyemmän käsivarteni kanssa (ilman proteeseja esineisiin tarttumiseen tarvitsen molempia käsiä), jouduin avaamaan auton oven. Jolloin ovilokerokin liukui minusta kauemmaksi. Kurottuessani lokeroon ja tonkiessani korttia esille, pudotin sen parkkihallin lattialle. Luojan lykky, että oli avustaja mukana: kortin poimiminen lattialta olisi ollut tekemätön paikka.
Nyt joku huomauttaa, että kortinhan voi pitää koko ajan teipattuna joko kojelautaan tai ikkunaan. Minulla on kuitenkin joku kummallinen fobia kaikkia kojelaudalla ajelehtivia esineitä kohtaan: en kerta kaikkiaan pysty pitämään korttia koko ajan näköpiirissä – silmä ajautuu väkisinkin siihen liikenteen seuraamisen sijasta. Saati, että se olisi ikkunassa – silloin häipyy mielestäni liian iso osa näkökentästä. Ratkaisuni on siis ollut aurinkolippa, jonka käännän parkkiin tullessani alas, jotta parkkikortti näkyy.
Tämä ei kuitenkaan kaikkien parkkipaavojen silmään millään osu: olen saanut useammatkin parkkisakot invaparkkiin luvatta pysäköinnistä. Kaikki ne on kuitenkin peruttu, kun olen valituksessani pyytänyt heitä tarkistamaan kuvasta, että kortti kyllä aurinkolipassa on.
Ja sitten on oma lukunsa ne ”kansalaispoliisit”, jotka kokevat tarpeelliseksi ojentaa ”väärin perustein” invaluvan saaneita. Facebookin vertaisryhmissä tätä toisinaan manataan – minun vammani ovat heikkonäköisemmällekin selkeät, mutta kaikkien invaluvan saaneiden vammat eivät ulospäin näy. Saattaa olla esimerkiksi jokin neurologinen häiriö, jolloin henkilö ei kykene pitkiä matkoja kävelemään. Syytä on kuitenkin muistaa, että invalupa saadaan lääkärintodistuksen eikä ulkonäön perusteella eikä sekään ole ikuinen, vaan perusteet tarkastetaan ajoittain.
Itse törmäsin tällaiseen kansalaispoliisiin sairaalan pihalla. Jätin auton parkkiin ja asioimme avustajan kanssa sisällä ehkä viiden minuutin ajan. Ulos tullessamme pysäytetystä autosta meuhasi mies kahdelle naiselle hyvin itseriittoisella äänellä: ”Syytä olis kyllä katsoa mihin parkkeeraa!”
Ihmettelin hetken toimintaa, mutta sitten valkeni: meuhaaja oli jättänyt autoni tuulilasiin Invalidiliiton sivulta tulostetun korrektin huomautuksen siitä, että kyseinen parkkiruutu on liikuntavammaisten käyttöön ja pyyntö ottaa asia seuraavalla kerralla huomioon. Muuten ok, mutta kun se minun invaparkkilupani oli edelleen siinä aurinkolipassa.
Kiehuin pyhää raivoa, ajoin autoni ruudusta kyseisen meuhaajan auton taakse, nappasin lapun proteesikäteeni avustajan kädestä ja marssin meuhaajan autolle, jossa ukko edelleen märisi ikkuna auki. Nakkasin lapun ukon syliin ja totesin, että hyvällä asialla hän kyllä on, mutta ”syytä olis katsoa, mihinkä autoihin niitä lappuja jakelee”. Ukko toljotti käsiäni, sitten jalkojani ja lopulta osoittamaani invalupaa aurinkolipassa. Haavi auki jäi tuijottamaan, kun kaasutin edelleen raivon vallassa pois. Avustaja oli hänkin lievästi hämmentynyt: hän ei koskaan ollut nähnyt minun reagoivan moisella tavalla. Harvinaista se rauhaa ja sovintoa rakastavalle sielulleni olikin, mutta sillä kertaa kaatui vati kerralla kumoon.
Ja sitten ovat ne, jotka ”ihan vaan äkkiä vastaavat tekstiviestiin/ palaveeraavat vaimon kanssa/ lukevat päivän lehdet/ madottavat kissan, koiran tai anopin” auton seistessä invaruudussa. Invaluvallakaan ei saa pysäköidä invaruutuun, jos ei itse hyppää pois autosta.
Utopiassani terveet käyttäisivät vain terveille tarkoitettuja ruutuja. Koska me kaikki emme voi valita.
Arja Ahtaanluoma
Arja Ahtaanluoma on perheellinen reilu nelikymppinen nainen, joka vuonna 2017 hoitovirheen seurauksena heräsi viiden viikon nukutuksesta neliraaja-amputoituna. Molemmat jalat amputoitiin reisitasolta, oikea käsi kyynärvarresta sekä vasemmasta kädestä kaikki sormet.
Koko tarinan voit lukea kirjasta Puolinainen (Johnny Kniga), jonka hän kirjoitti kuntoutumisestaan, elämästään ja ajatuksistaan toipumisen aikana. Oivaltavat jutut arjesta, sen iloista, pettymyksistä ja kommelluksista jatkuvat tutulla tyylillä näissä kolumneissa, höystettynä mustalla huumorilla, kunnes tummempi väri keksitään.
PuoliNaisen tarinaa voit lisäksi seurata myös Facebookissa: PuoliNainen – Arja Ahtaanluoma. Tule mukaan – meitä on jo yli 800!
Lue myös: Muutto on hyvä tekosyy hankkiutua eroon ylimääräisestä tavarasta – ja voit löytää oikean kodin
Kommentoi Facebookissa