KOLUMNI Muutto – ah mikä ihana tekosyy raivata kaapit ja hankkiutua eroon ylimääräisestä roinasta, joka tuntuu täyttävän joka kaapin ja nurkan!
Toki näin vajaatoimintakykyisenä hommaan liittyy pari kommervenkkiä. Avustaja raasu joutuu teippaamaan laatikoita toisensa perään ja lajittelemaan tavaraa ohjeeni mukaan kolmeen osoitteeseen: roskiin menevät, lahjoitettavat/myytävät sekä mukaan lähtevät. Hän kun ei yhtään pidä muuttamisesta, etenkään siitä pakkaamisvaiheesta!
Insinööritaustaisena homma tehdään luonnollisesti pieteetillä: joka lootaan kirjoitetaan kahdelle sivulle sisällön kuvaus. Miksi kahdelle, no siksi, jotta teksti näkyy varmemmin laatikoiden ollessa pinossa seinän vieressä. Jokainen varastossa laatikoita hilloava tietää, että kuvausteksti on noin 98,5% varmuudella seinään päin.
Kuvaus voi koskea laatikon sisältöä (vihkoja, kirjoja, valokuva-albumeita), kuvaus siitä, mistä laatikon sisältö on peräisin (eteisen kaapin kaksi ylimmäistä hyllyä) tai kuvaus, minne laatikko on menossa (makuuhuoneeseen). Avustajan oli hiukan vaikea aluksi sopeutua systeemiini, mutta uskoisin hänenkin lopulta ymmärtäneen, että pieni lisävaiva pakkausvaiheessa helpottaa purkuvaihetta huomattavasti.
Kun “lahjoitettava”-pinossa oli tarpeeksi tavaraa, kärräsimme ne hyväntekeväisyyteen. SPR:n Kontti-kirppiksellä hierottiin varmaan kämmeniä yhteen, kun näkivät autoni kurvaavan pihaan: laatikoita ja nyssäköitä oli harvemmin vain yksi. Paitsi ehkä sillä kerralla eivät olleet kovin onnellisia, kun olin pyytänyt miestäni viemään “sen yhden pikku pussukan sieltä autotallista” Konttiin. En nimittäin muistanut, että kyseisen nyssäkän vieressä oli toinen, jossa oli roskikseen menevää tavaraa… eikä ole varmaan vaikea arvata, kummanko pussin mies Konttiin vei.
Tämän jälkeen mies ei ole edelleenkään kehdannut naamaansa Kontissa näyttää.
Saivat mm. tyhjiä pakkausteippirullan hylsyjä, risaa kuplamuovia ja pahvinriekaleita. Tämän jälkeen mies ei ole edelleenkään kehdannut naamaansa Kontissa näyttää.
Uudessa osoitteessa mieheni oli pari viikkoa tehnyt hommia purkaessaan kahden pienen makuuhuoneen välistä seinän, jotta saimme minulle ja miehelleni reilumman kokoisen makuuhuoneen, jossa mahduin venkoilematta kulkemaan pyörätuolini kanssa ja säilyttämään muita apuvälineitäni.
Avustajan kanssa siivosimme kämpän muuttopäivän aattona: avustaja imuroi ja minä huolehdin lattioiden moppauksesta lattialla istuen. Asento otti niin kovasti reidentynkiin, etten kolmeen päivään kärsinyt laittaa proteeseja jalkaan. Ehkä olisi kumminkin kannattanut antaa avustajan hoitaa, mutta kun en minä edelleenkään kykene vain istumaan ja odottamaan valmista.
Lähtiessämme kiinnitimme vielä jokaisen makuuhuoneen oveen laput, joissa luki huoneen asukkaan nimi. Samat “koodit” oli präntätty laatikoihin.
Varsinaisena muuttopäivänä homma sujui varsin mallikkaasti. Olin tilannut muuttomiehet (2 kpl) ja auton aamuksi paikalle Muuttomaailma-palvelun kautta, joka sivumennen sanoen olikin tosi kätevä ja luotettava palvelu (Mainoksesta ei ole maksettu). Olimme nimittäin päättäneet tällä kertaa olla vaivaamatta ensimmäistäkään kaveria tahikka sukulaista. He olivat jo meille niin paljon apua tarjonneet mm. talon myyntikuntoon laittamisessa.
Kahden äijän sijasta paikalle tuli kolme: muuttomme sattui koululaisten TET-viikolle. Minä siirryin ensimmäisen kuorman perässä uuteen osoitteeseen ja asetuin pyörätuoleineni parkkiin ulkoterassille. Ohjeistin jokaista laatikon tai mööpelin kantajaa, minne huoneeseen tavarat kuuluvat. Vähän jo alkoi itsestäni kuulostaa mikromanageroinnilta, mutta muuttomiehet vakuuttivat ohjeideni nopeuttavan hommaa. Uskoin ja olin itseeni tyytyväinen.
Koko hommaan meni vajaa neljä tuntia, ehdittiin vielä välikahvitkin muuttomiehille siinä välissä tarjota.
Nyt, reilun vuoden uudessa kodissa asuttuamme olen jo moneen otteeseen todennut tämän talon olevan minulle Koti, isolla K:lla. Talo, jota vammautumiseni aikoihin olimme innolla remontoimassa, oli silti jäänyt minulle vain taloksi, samoin rivitaloneliö, johon muutimme vammautumiseni jälkeen liikkumiseni helpottamiseksi, oli vain asunto. Nyt olen viimein KOTONA!
Arja Ahtaanluoma
Arja Ahtaanluoma on perheellinen reilu nelikymppinen nainen, joka vuonna 2017 hoitovirheen seurauksena heräsi viiden viikon nukutuksesta neliraaja-amputoituna. Molemmat jalat amputoitiin reisitasolta, oikea käsi kyynärvarresta sekä vasemmasta kädestä kaikki sormet.
Koko tarinan voit lukea kirjasta Puolinainen (Johnny Kniga), jonka hän kirjoitti kuntoutumisestaan, elämästään ja ajatuksistaan toipumisen aikana. Oivaltavat jutut arjesta, sen iloista, pettymyksistä ja kommelluksista jatkuvat tutulla tyylillä näissä kolumneissa, höystettynä mustalla huumorilla, kunnes tummempi väri keksitään.
PuoliNaisen tarinaa voit lisäksi seurata myös Facebookissa: PuoliNainen – Arja Ahtaanluoma. Tule mukaan – meitä on jo yli 800!
Lue myös: Itsenäisyys – vaikeasti vammautuneille sana on saanut toisenlaisen merkityksen
Kommentoi Facebookissa