LIIKENNEONNETTOMUUS Tyylikkäästi pukeutunut nainen napsauttaa kahvinkeittimen päälle ja levittää keittiön pöydälle kasan valokuvia romuttuneesta autosta.
Toisessa kädessään Liisa Tamminen-Haapalalla, 55, on muovikassi, josta hän nostaa esiin mustat kävelykengät. Kengissä on kuivunutta verta ja sisällä helisevät lasinsirut.
– Kengät ovat muisto päivästä, jolloin elämäni romuttui, Liisa huokaa ja vilkaisee vieressään istuvaa poikaansa.
Äiti ja 23-vuotias Matti kertovat elävänsä jatkoajalla, sillä onnettomuudessa loukkaantui myös Liisan poika sekä tämän samanikäinen kaveri.
– On suoranainen ihme, että selvisimme hengissä tuosta romukasasta. Minut pelasti takapenkki ja turvavyö. Vieressäni istuneelle kaverille kävi huonommin, Matti kertaa hiljaisena.
Vaikka traagisesti päättyneestä onnettomuudesta on kulunut jo aikaa, niin vuoden 2006 kesäkuun 18. päivä elää perholaisperheen muistissa läpi elämän.
Kuului vain pamaus
Maatalouslomittajana toiminut Liisa oli palaamassa tuolloin 12-vuotiaan Matti-poikansa ja tämän samanikäisen ystävän kanssa Ruotsin-risteilyltä.
– Oli kaunis kesäilta, joten päätimme ajaa vielä yötä myöten kotiin. Matka Turusta Perhoon alkoi leppoisissa tunnelmissa. Matkaväsymyksestä ei ollut tietoakaan, kun muistelimme hauskaa reissua. Jossakin vaiheessa takapenkillä istuneet pojat kuitenkin nukahtivat, Liisa muistelee.
Pojat olivat ehtineet nukkua pari tuntia, kun Jämsän kohdalla Liisa näki edessään auton, joka ajautui suoraan hänen kaistalleen. Mitään ei ollut tehtävissä. Auto törmäsi täydellä vauhdilla Liisan kuljettaman ajoneuvon vasempaan etukulmaan, jonka seurauksena auto sinkoutui sillankaiteeseen.
– Kuului vain pamaus ja sen jälkeen kaikki hiljeni. Havahduin siihen, etten päässyt liikkumaan. Jokainen hengenveto teki kipeää ja jostain hämärän rajamailta kuulin, että joku huutaa äitiä.
Matti oli päässyt ulos autosta ja huusi hädissään apua. Onnettomuuspaikan lähistöllä ollut mökkiläinen kuuli avunhuudot, juoksi paikalle ja hälytti apua.
Kolmen tunnin pelastusoperaatio
Liisa oli jäänyt puristuksiin pahoin romuttuneeseen autoonsa ja vasta kolme tuntia kestäneen pelastusoperaation jälkeen hänet saatiin irrotettua.
– Oli metreistä kiinni, ettei käynyt vielä huonommin. Jos rattijuoppo olisi ajautunut päälle hetkeä aikaisemmin, olisimme päätyneet järveen, Liisa kertoo.
Vaikka kolmikko selvisi vakavasta liikenneturmasta hengissä, niin onnettomuus muutti kuitenkin lopullisesti heidän elämänsä.
Matti selvisi ruhjeilla ja turvavyön aiheuttamilla viiltohaavoilla, mutta hänen kaveriltaan meni toisesta silmästä näkö. Liisa sai törmäyksessä vakavimmat vammat.
– Päähän kohdistuneesta iskusta seurasi lievä aivovamma ja myös oikea ranteeni murtui. Nämä ovat kuitenkin pientä sen rinnalla, mitä tapahtui puristuksiin jääneelle jalalleni.
Yhdeksän tuntia kestäneessä leikkauksessa nilkka kasattiin palasista kokoon ja reiden sisään asennettiin pitkä titaanilevy sekä ulkopuolinen rautakehikko.
– Tiesin heti, että edessä on pitkä ja tuntematon tie, Liisa kertaa.
Hoito laiminlyötiin
Vaikka Liisa välttyi amputaatiolta, niin edessä oli kuitenkin puolen vuoden sairaalakierre. Liisa oli onnettomuuden jälkeen hetken Jyväskylässä, josta hänet siirrettiin Kokkolan kautta Toholammin terveyskeskukseen.
– Tämän jälkeen olin toiveikas, että pääsen kuntoutukseen ja sitä kautta kotihoitoon. Vastoin odotuksiani sain siirron vanhainkotiin, joka oli ensiminuuteista lähtien väärä paikka onnettomuudesta toipuvalle kuntoutujalle. Hoitoani laiminlyötiin. Päivät kuluivat sängyssä maaten, yksin ja kipulääkkeiden turruttamana.
Liisa valitti vanhainkodin hoidosta Potilasvakuutuskeskukseen, joka totesi myöhemmin, että hoitoa on laiminlyöty.
Kotiin päästyään Liisa aloitti sitkeän kuntoutumisjakson, jota edelsi myös kesken jäänyt kriisiapu.
– Ulkopuolinen keskusteluapu selvitti ajatuksia ja antoi henkisiä voimavaroja kasata elämän palaset uuteen järjestykseen. Selviytyminen onnettomuuden jälkeisestä elämänmuutoksesta on vienyt aikaa. Olen oppinut elämään vajaakuntoisena, mutta hyväksymisen eteen on tehtävä edelleen töitä, Liisa selvittää.
Liisa haluaa avoimuudellaan ja toiminnallaan antaa kasvot rattijuopon uhreille. Vertaistuellinen toiminta alkoi jo vuoden 2007 tammikuussa, jolloin Liisa osallistui onnettomuuden oikeuskäsittelyyn.
”Päästin irti katkeruudesta”
Oikeustalolla Liisa tapasi ensimmäistä kertaa myös hänen päälleen ajaneen miehen.
– Tilanne oli epätodellinen. Mies tuli luokseni ja tiedusteli, että minunko päälleni hän ajoi. En kyennyt katsomaan enkä myöskään vastaamaan hänelle mitään. Hieman ennen oikeudenkäynnin alkua sanoin kuitenkin antavani hänelle anteeksi. Mies kiitti ja sanoi olevansa helpottunut jalomielisyydestäni.
Vaikka anteeksi antaminen oli Liisan mukaan vaikeaa, niin tietyllä tavalla se kuitenkin helpotti hänen omaa olotilaansa.
– Oli vapauttavaa päästää irti vihasta ja katkeruudesta. Ajatukset olivat kuitenkin ristiriitaiset, sillä toivoin samalla, että rattijuoppo joutuisi edes jollakin tavalla kestämään kärsimäni vääryyden. Elän kipujen ja työkyvyttömyyden kanssa lopun ikääni, joten on kohtuutonta, että mies tuomittiin törkeästä rattijuopumuksesta vain 650 euron sakkoihin. Ajokortinkin hän menetti vain puoleksi vuodeksi, Liisa kertoo.
Vaikka Liisa on ottanut vastaan rattijuopon synninpäästön, niin Matti-poika on edelleen katkera tapahtuneesta.
– Alkoholisteja ja rattijuoppoja kohdellaan silkkihansikkain. Pelkkä puhe ja alkolukot eivät tehoa tämän lajin kansalaisiin. Rangaistuksia tulisi tiukentaa ja valvontaa tehostaa. En voi koskaan antaa anteeksi sitä, että rattijuoppo tuhosi äitini elämän, Matti tunnustaa.
Kommentoi Facebookissa