Sally Salmisen ”Katrina” – häpeilemätön ja raikas kuvaus saariston patruunoista ja köyhälistöstä

Sally Salminen nostaa lyhdettä Sipoossa elokuussa 1941.

Sally Salminen nostaa lyhdettä Sipoossa elokuussa 1941. (Kuva Björn Soldan/ SA-kuva)

Juha Hurmeen uusi suomennos herättää ahvenanmaalaisklassikon uuteen elämään.

KLASSIKKOROMAANI Ahvenanmaan Vårdössä yksitoistalapsiseen pienviljelijäperheeseen 1906 syntynyt Sally Salminen voisi olla ensimmäinen suomalainen kirjallisuuden Nobel-palkinnolla kruunattu kirjailija. Lähellä se oli, Ruotsin akatemiassa sitä hänelle useampana vuotena ehdotettiin, ja monen tämän päivän näkökulmasta katsovan mielestä Sally Salminen olisi sen ansainnutkin.

Toisin kuitenkin kävi, Nobelin kirjallisuuspalkinto myönnettiin 1939 Frans Emil Sillanpäälle ja Sally Salmisen kohtaloksi tuli kadota suomalaisen kirjallisuudenhistorian sivuilta lähes tyystin. 

Viime vuonna Kustannusosakeyhtiö Teos kustansi Sally Salmisen (1906–1976) esikoisromaanin Katrina uudelleen Finlandia-palkitun Juha Hurmeen suomentamana. Hurmeen uusi, notkealla kielellä tekemä suomennos antaa sille uuden mahdollisuuden ja myös palauttaa sen aseman suomalaisen kaunokirjallisuuden arvoteoksena. 

Suomen kirjallisuuden unohdetun mestariteoksen henkiinherätystä voi hyvällä syyllä pitää viime vuoden merkittävänä kirjallisena tekona!

Katrinan uusi tuleminen alkoi, kun Yleisradion kirjallisuustoimittajat valitsivat sen vuonna 2017 edustamaan kaunokirjallisuusvuotta 1936 Suomen itsenäisyyden juhlavuoden Kirjojen Suomi -sarjassa.

Katrinan uudestisyntymisen kummitätinä voi myös hyvin nähdä näytelmäkirjailija ja ohjaaja Laura Ruohosen, joka muun muassa viime kesän Volter Kilpi -päivillä palavasti puhuen huomautti, että nyt viimeistään on aika tunnustaa Sally Salmisen Katrina-romaanin mestarillisuus ja sen kuuluminen suomalaisen kaunokirjallisuuden kansalliskirjojen kaanoniin.

Sally Salminen kirjoituspöytänsä ääressä kesäkuussa 1940.
Sally Salminen kirjoituspöytänsä ääressä kesäkuussa 1940. (Kuva Osvald Hedenström)

Piika, joka voitti kirjoituskilpailun

Unohdettu Katrina tosiaan oli, esimerkiksi Kai Laitisen vuonna 1981 ilmestyneessa Suomen kirjallisuuden historiassa Sally Salminen ja Katrina-teos saa yhden virkkeen verran huomiota, ja senkin virkkeen kirjailija joutuu jakamaan kahden muun ahvenanmaalaisen, maalari-kirjailija Joel Petterssonin ja kirjailija Valdemar Nymanin, kanssa.

Jotain kummallista täytyi tapahtua, sillä ilmestyessään vuonna 1936 Katrina oli suomalaisen kirjallisuuden juhlittu ja palkittu menestysteos.

Kaksikymppinen Sally oli jo vuonna 1930 muuttanut nuoremman sisarensa kanssa Ahvenanmaalta New Yorkiin ja pestautunut kotiapulaiseksi. Kaiken aikaa Sally oli työnteon ohella opiskellut kirjekurssien avulla ja myös jatkanut kirjoitusharrastustaan muun muassa kirjoittamalla artikkeleita siirtolaisten asioista lehtiin.

Ja sitten, vuonna 1936 hän osallistui käsikirjoituksellaan Holger Schildtin ja ruotsalaisen kustantamon romaanikilpailuun. Salminen voitti tämän suurta kansainvälistä huomiota saaneen kilpailun, ja hänen esikoisromaaninsa Katrina julkaistiin ja myös suomennettiin ensimmäisen kerran Aukusti Simojoen toimesta vielä samana vuonna. Romaani sai heti suurta menestystä, ja teos käännettiin välittömästi useille kielille, vasta Mika Waltarin Sinuhe ohitti sen käännösten määrässä.

Sally Salminen: Katrina. Suomennos Juha Hurme.
Sally Salminen: Katrina. Suomennos Juha Hurme. (Teos 2018)

Vaatimus saada palkka tehdystä työstä, ei almuja

Katrinan nimihenkilö on romaanin alussa nuori, varakkaan pohjalaisperheen tytär, joka päätä pahkaa rakastuu ahvenanmaalaiseen merimiesrenttuun, joka sutkilla puheillaan ja iloluonteellaan sekoittaa talon tyttären pään kertakaikkisesti. Jopa niin, että saa tämän uskomaan ja näkemään Ahvenanmaan paratiisina, jossa hedelmätarhat, peräti sinisine omenoineen, ympäröivät valkoisia herraskaistaloja. Katarina katsoo nuoren rakastettunsa iloa säteileviä sinisiä silmiä ja uskoo kaiken. 

Vastoin perheensä tahtoa Katrina avioituu Johaninsa kanssa ja lähtee saman tien miehensä mukana Ahvenanmaalle. Todellisuus paljastuu varsin toisenlaiseksi kuin sulhasen ruusunpunainen haavemaailma. Kodiksi luvattu omenapuutarhan ympäröimä valkoinen talo osoittautuu ränsistyneeksi tölliksi ja kaiken huipuksi vastavihitty puoliso häipyy heti pitkälle pestille merille. Katrina saa selvitä ilman rahaa vain oman neuvokkuutensa ja fyysisen ja psyykkisen kestävyytensä avulla.

Sally Salminen kuvaa sekä Ahvenanmaan köyhälistön että vallasväen tyylitellyin ja raikkain värein, sortumatta ajalle ominaisiin tendenssimäisyyksiin tai stereotypioihin. Seutua suvereenisti hallitseva laivanvarustajapatruuna on kyllä ylemmyydentuntoinen ja maatyöläisiä riistävä, muttei kuitenkaan sydämetön julmuri, suhteessaan Katrinaan patruunassa vilahtaa lopulta kunnioitustakin. Tosipaikan tullen pitäjän suurtilalliset pystyvät myös ojentamaan auttavan kätensä.

Katrina on sitkeä ja periksiantamaton myös sosiaalisen oikeudenmukaisuuden vaatimuksissaan, hän mieluummin näkee nälkää kuin suostuu almuihin, mutta vaatii palkan tekemästään työstä. Tänä päivänäkin lukijaan tekee vaikutuksen Salmisen väkevä naisnäkökulma, jossa tunteet kuvataan toiminnan avulla suorasukaisesti ja häpeilemättä. Katrina nauttii vahvan ruumiinsa kyvystä tehdä raskaita maatöitä, ja myös mahdollisuudestaan löylyttää raiskausta yrittävä vallasmies, joka on tottunut pitämään piikojen väkisinmakaamista itselleen luonnostaan lankeavana nautintaoikeutena.

Talvisodan aikana Suomeen oli saapunut myös Salmisen aviomies, tanskalainen taidemaalari Johannes Dührkop.
Talvisodan aikana Suomeen oli saapunut myös Salmisen aviomies, tanskalainen taidemaalari Johannes Dührkop. (Kuva Björn Soldan/ SA-kuva)

Intohimoinen kuin Humiseva harju

Sally Salminen tekee Katrinasta voimanaisen, jonka ainoa heikko kohta on rakkaus varhain orpopojaksi jääneeseen, kaltoin kohdeltuun aviomieheen. Lukijan on aluksi vaikea ymmärtää Katrinan rakkauden kestävyyttä; miksi tämä vahva nainen hyväksyy lähes lapsen tasolle jääneen Johanin kumppanikseen. Ressukan, joka käyttää vähät säästönsä makeisiin, joita salaa imeskelee, miehen, joka ei pysty hyvistä aikomuksistaan huolimatta tarjoamaan Katrinalle kuin puutetta, ja jonka palkkasaatavatkin Katrina joutuu miehensä puolesta lopulta vaatimaan tilallisilta.

Kun Katrinan ja Johanin pojat, etenkin tuliluontoinen Gustav, halveksii isänsä saamattomuutta ja epäilee jopa tämän varastaneen hänen säästöjään, Katrina kimmastuu ja kieltää poikaansa enää koskaan niin tekemästä. Pojat eivät tiedä millaista on ollut Johanin ponnistelu ja selviytyminen päähän potkitusta orpopojasta kuitenkin merellä toimeentulonsa hankkivaksi ja iloiseksi jutunkertojaksi. 

Vähin erin Katrinan ja Johanin kertomuksen edetessä myös lukijan sydän alkaa sykkiä Johanille, ja kuten Katrina lukijakin alkaa ymmärtää Johanin sinisten silmien uskollisen katseen taikavoiman. Johanin lojaalisuus Katrinaa kohtaan on rikkumatonta ja rakkaus suorastaan ylimaallista. Eikä niin, etteikö Johan olisi kipeän tietoinen omasta rajallisuudestaan ja vähäpätöisyydestään, varsinkin kun hän vertaa itsekin itseään pystyvään ja arvostettuun vaimoonsa. Johan myös tuntee kaiken pimentävää mustasukkaisuutta vaimostaan, ja kaipaa tämän vakuutteluja ja hellyyttä kuin pieni lapsi äidiltään.

Salminen piirtää myös Johanista niin vakuuttavan, erikoisen ja hellyyttävän henkilökuvan, että nostaisin sittenkin romaanin rakkauskertomuksen väkevyydessään suurimmaksi yli feministisen ja sosiaalisen teeman. Näiden kahden erilaisen ihmisen rakkauskertomus on niin ihmeellinen ja intohimoinen kaikessa aistivoimaisuudessaan ja ristiriitaisuudessaan, että mieleen tulee Emily Brontën Humisevan harjun rakkauskertomus, joka rinnastuu Katrinaan myös luonnonkuvauksen kauneudessa. 

”Oli kuin heidät olisi elämän kuumassa pajassa vielä kerran taottu lujemmin yhteen, niin kuin kaksi eri metallia sulatettaisiin yhdeksi.”

Romaanin kohtaus, jossa aviopari keskustelee Johanin tehdessä kuolemaa ja hiipuessa vähin erin toiseen todellisuuteen on koskettava ja täydellinen sovitus yhteisesti eletystä elämästä, eikä lukija siitä selviä kuivin silmin. Lukijaa voi evästää varaamaan nenäliina kyllä jo aiemminkin, en muista toista yhtä kurkkua kuristavan herkkää kuvausta kuin Salmisen kerronta Katrinan ja Johanin pienen Sanna-tytön surullisesta kohtalosta.

Sally Salminen kirjoitti myös sodan jälkeen lukuisia romaaneja.
Sally Salminen kirjoitti myös sodan jälkeen lukuisia romaaneja. (Kuva Teos)

Unohdettu useasta syystä

Miksi Sally Salmisen Katrina sitten unohdettiin ensimenestyksensä jälkeen niin täydellisesti? Laura Ruohonen on arvioinut, että Salmisen tapa kuvata ahvenanmaalaista suomenruotsalaista yhteisöä ja varsinkin paikallisia vallanpitäjiä oli liian kriittinen. Myös Salmisen yhteiskunnallista kantaaottavuutta paheksuttiin, hänet nähtiin liian punaisena, varmasti myös liian feministisenä.

Tämän päivän näkökulmasta Katrina epäilemättä on kuitenkin juuri se rengas suomalaisessa kirjallisuudenhistorian ketjussa, joka pitää asettaa paikalleen Ilmari Kiannon Punaisen viivan, Joel Lehtosen Putkinotkon ja Väinö Linnan teosten väliin kertomaan suomalaisen naisen osallisuudesta historiassamme.

Kun Katrinaa nyt luetaan Juha Hurmeen uuden suomennoksen elävöittämänä, kannattaa nauttia sen pienistä kielellisistä nyansseista, jotka maustavat ajankuvaa ja tapoja. Katrina esimerkiksi tiesi totisesti olevansa Ahvenanmaalla, kun vastaantulija vastasi kysymykseen ”mitä kuuluu”:

”Tässähän sitä kitkutellaan!”

Helsingin kirjamessuilla viime syksynä Juha Hurme paljasti parhaillaan suomentavansa Sally Salmisen New Yorkin päiväkirjaa. Toivottavasti Juha Hurmeelta on monien töidensä ohella löytynyt tähänkin aikaa ja saamme pian uuden helmen täydentämään kirjallisuutemme kuvaa.

Lue myös: Tove Janssonin Kesäkirja – klassikko, joka saa kaipaamaan saarielämää ja meri-ilmaa

Kommentoi Facebookissa