Satavuotias Tauno on vaimonsa omaishoitaja – ”Lupasimme askeltaa yhdessä loppuun saakka”

SUOMI 100 Kiuruveteläinen Tauno Tikkanen, 100, on pistänyt kahvit tippumaan ja valmistelee Martta-vaimolleen välipalaa.

– Pala ruisleipää, päälle voita ja iso keko metvurstia. Tästä Martta tykkää, vaimonsa omaishoitajana toimiva Tikkanen hymähtää.

Sotaveteraani Tauno Tikkanen on toiminut monisairaan puolisonsa omaishoitajana jo useamman vuoden ajan.

– Tämähän on päivänselvä juttu. Lupasimme 74 vuotta sitten, että arki askelletaan yhdessä, rinta rinnan ja loppuun saakka. Elämämme on rakennettu aidolle rakkaudelle, veteraani muotoilee kiitollisena.

Tauno Tikkanen itse kasvoi viisilapsisen perheen ainoana poikana.

– Kotini oli vaatimaton savutupa. Isä kiersi kuusi päivää viikossa kylän räätälinä, joten kodin pyöritys jäi äidin ja meidän lasten hommaksi. Vaikka töitä riitti, niin arki oli leppoisaa ja onnellista. Onni koostui pienistä asioista, sillä isoista ei ollut tietoakaan, Tikkanen taustoittaa.

Varusmiespalveluksensa räätälinpoika Tikkanen aloitti vuoden 1938 syksyllä Karjalan kannaksella. Käytyään aliupseerikoulun Tikkanen palasi takaisin kotiin, mutta syksyllä 1939 oli edessä kuitenkin uusi reissu.

– Jouduin rajalle tähystäjäksi. Eräänä aamuna, ollessani vartiovuorossa, näin venäläisten armeijan lähestyvän. Samalla alkoi tulitus, jonka rajuutta on vaikea pukea sanoiksi. Taivas hehkui kirkkaanpunaisena ja joukot etenivät kuin laavavirta. Venäläinen tulitti kaikella arsenaalillaan, veteraani Tikkanen kuvailee hiljaisena.

”Kuulin vain napsahduksen”

Laskeuduttuaan tähystystornista Tikkanen joutui komppanianpäällikön taistelulähetiksi.

– Taistelut olivat kiivaita ja tehtävät vaarallisia. Ei siinä kuitenkaan ehtinyt pelätä. Ei edes silloin, kun kuolemanenkeli kulki kannoilla, Tikkanen kertoo ja viittaa haavoittumiseensa.

Tauno Tikkanen haavoittui 13 päivää ennen talvisodan loppumista. Komppania sai käskyn vallata vihollisen tukikohta. Seurasi kiivas tulitaistelu, jonka myötä miestappio oli kova, mutta tukikohta miehitettiin. Venäläinen ei antanut Tikkasen mukaan kuitenkaan periksi, vaan valtasi tukikohdan takaisin valtavalla tykistökeskityksellä.

– Kranaattia satoi taivaan täydeltä ja yksi lensi suoraan korsun katolle. Jouduimme perääntymään, etenimme yötä myöten ja päiväksi suojauduimme matalaan männikköön, Kiuruveden veteraani muistelee.

Metsän suojissa miehet lepäsivät ja toiset jopa nukkuivat. Sukset vain nostettiin puuta vasten ja miehet rojahtivat varusteiden keskelle torkkumaan. Lepohetken katkaisi kuitenkin vihollisen lentolaivue.

– Säpsähdin valtavaan jylinään ja samalla jysähti. Tunsin kuinka paineaalto pyyhkäisi ylitseni ja jalassani tuntui ilkeä napsahdus.

Haavoittumisestaan huolimatta taistelulähetti Tikkasella kävi kuitenkin hyvä tuuri.

– Täysosuman saanut mänty oli vain muutaman metrin päässä. Siinä menivät niin sukset kuin puukin pieniksi päreiksi, joten hengenlähtö oli todella lähellä. Viimeisillä voimillani konttasin omien puolelle.

Ympärillä raivosivat metsäpalot

Talvisodan viimeiset päivät Tauno Tikkanen vietti Porissa sijaitsevassa sairaalassa, jossa jouduttiin lukuisia kertoja siirtymään ilmahälytysten takia väestösuojiin. Jatkosodan alettua Tikkasen määränpääksi varmistui Rukajärvi.

– Osallistuin muun muassa Virtain kapeikon taisteluun. Venäläinen oli polttanut sillat, mutta joukkueenjohtaja määräsi ylittämään virran. Löysimme veneen ja lähdin soutamaan. Teko oli uhkarohkea, sillä olimme vastarannalla olevalle viholliselle helppo saalis.

Kaksikko pääsi kuitenkin turvallisesti ylitse, muiden seuratessa perässä. Tauno Tikkanen sanoo jatkosodan mieleenpainuvimpia taisteluita olleen muun muassa Klyysinvaaran nokitappelu.

– Kyseessä oli hyökkäysvaihe, jossa venäläiset perääntyivät, Tappelimme savun ja noen keskellä, sillä ympärillä raivosivat valtavat metsäpalot, veteraani Tikkanen muistelee.

Myös Rukajärven kylän valtaus on jäänyt satavuotiaalla veteraanilla hyvin mieleen.

– Makasimme pari vuorokautta ennen hyökkäystä aukealla nevalla. Olosuhteet olivat todella kurjat. Teimme itselle jopa risupetin, mutta eihän ne auttaneet, kun vettä satoi kaatamalla. Olimme likomärkiä ja kylmissämme, mutta tehtävä suoritettiin käskyn mukaisesti, mutta ilman tykistöapua.

Sissiretki Muurmannin radalle

Tammikuussa 1942 kersantti Tikkanen oli mukana myös Osasto Majewskin Muurmannin radan partioretkellä. Kyseessä oli jatkosodan suurin suomalainen sissiretki, joka iski lähes 2 000 miehen ja yli 250 hevosen voimalla Mai Guban asemalle.

Radalle tehty tuhoamisisku oli massiivinen, kaukana omista linjoista. Varsinaiseen tuhotyöhön osallistui 1 200 miestä.

Tikkasen komppania sai tehtävän varmistaa vasenta sivustaa ja suojata samalla myös johtajan, majuri Arnold Majewskin komentopaikkaa. Tehtävän laajuus paljastui Tikkasellekin vasta lopussa.

– Kärkipartiolle laskettiin kertyneen operaation aikana hiihtomatkaa noin 330 kilometriä. Oma partioretkeni sai alkunsa pikakomennuksella. Asetoverini oli sairastunut, joten minulla oli vain puoli tuntia aikaa valmistautua matkaan.

– Siinä kysyttiin miestä, sillä kiusana oli myös ankara pakkanen. Kiireessä en ehtinyt edes pukeutua kunnolla. Lähdin matkaan ilman välihousuja, vaikka pakkasta oli yli 50 astetta, Tikkanen paljastaa.

Keveästä varustuksesta johtuen kersantti Tikkanen taisteli kylmyyttä vastaan ja hiihti siitä huolimatta urhoollisesti kymmeniä kilometrejä.

– Liikkeessä pärjäsin, mutta pysähtyminen oli koitua kohtalokseni. Onneksi aseveli tuli apuun ja antoi minulle venäläispartiolta sotasaaliina saadun puoliturkin. Vedin sen yöksi polvieni päälle ja säästyin näin kylmettymiseltä.

Kranaatit tippuivat viereen

Yksi jatkosodan tiukimmista paikoista oli Tikkasen mukaan niin sanotun Sukellusveneen tukikohdan taistelu. Sukellusvene sai nimensä veden täyttämästä korsusta.

– Olin tuolloinkin tyhjentämässä veden valtaamaa korsua, kun kaksi kranaattia jysähti viereen. Onnekseni ne upposivat syvälle hiekkaan, joten sain muutaman sekunnin lisäaikaa pinkoa pakoon. Hiekka pelasti henkeni.

Taisteluista rajuin sen sijaan käytiin Tikkasen mukaan jatkosodan lopulla niin sanotun Parakkiniemen tukikohdassa.

– Venäläiset hyökkäsivät tuhannen miehen voimin päälle. Yötaistelu oli kiivas ja tuhoisa. Vihollisen pataljoona tuhottiin lähes viimeiseen mieheen, Tikkanen selvittää.

Myös Tauno Tikkasen kotiinpaluu Rukajärveltä Lieksan kautta Pielavedelle on ikimuistoinen.

– Jalkamarssia kertyi yhteensä lähes 430 kilometriä. Siinä oli varpaat koetuksella, mutta vapauden antamassa tahdissa ei ollut kivuilla enää merkitystä.

Siviiliin päästyään Tauno ryhtyi rakentamaan elämää yhdessä Martta-vaimonsa kanssa, perhe kasvoi ajan myötä kolmella lapsella. Toimeentulon Tauno hankki metsätöillä ja maidontuotannolla. Varsinainen ”kultakaivos” löytyi kuitenkin omasta kamarista, kun Martta opetti miehensä kutomaan.

Maaliskuussa 101 vuotta täyttävä Savon veteraani tunnetaan kotipitäjässään myös taitavana kirvesmiehenä. Tikkasen taidonnäyte näkyy noin 60 eri rakennuskohteessa.