Niittyjä, lampaita ja vasenta kaistaa
Kun lopulta saavuimme Doverin satamaan, ei voinut kuin pysähtyä miettimään – omin pikku kätösin kyhäilemä rotisko oli saatu oikeaan valtioon ilman mitään siihen kohdistunutta sakkaumaa. Tälle erikoiselle onnistumiselle saimmekin vastaukseksi jatkuvaa reaktiokykyjen harjoittamista Englannin maaperällä. Vastaan tuli vuorotellen rekkakuskeja peukkuja heilutellen ja vasemman puoleinen liikenne aiheutti omia logistisia haasteitaan.
”Siis täällähän menee nää liikenneympyrät samaan suuntaan kun Suomessa. Vai mitä mieltä muut on?” Pepe pohti vakavana asuinmaansa liikennettä ja kartturi joutui ottamaan vastuuta. Sataman kiertoajelu suoritettiinkin heti mutkan kautta. Se oli oikeastaan vain hyvä erehdys, sillä hetken kuluttua vastaantulijoiden kaistalla kimalteli rakas taakkaliinamme keskellä ajorataa.
Koko ajomatkan kuuntelimme autenttista rokkia Volvon tiivisteet täristen. Porukka näyttikin englantilaisten silmiin alkoholisoituneelta hard rock-yhtyeeltä, mihin esimerkiksi paikallisella huoltoasemalla ei ollut järin positiivinen vastaanotto. Kun epäilevälle porukalle vähitellen paljastui, mikä suomalainen innovaatio mukana onkaan, sai sillä hieman anteeksi tuhansien kilojen yhdistelmän ammattitaitoista käsittelyä. Hauskaa olikin nähdä, kun ensimmäistä kertaa reissullamme jokainen vastaantullut käänsi päänsä Lindan kauneutta ihaillen.
Jos jostain haluaa töitä, niin lentolippu Lontooseen ja bussilla eteenpäin. Joka toista puljua komistaa NOW HIRING -kyltti, enkä ihmettele yhtään. Paikallinen asiakaspalvelu kun etenkin pikkukylissä lähenteli ala-asteen discon myyjäisiä.
Kalkkiviivoilla – Falmouth calling
Matka meni jouten. Englannin halki kaakkoispäästä lounaaseen painettu erikoisetappi vedettiin putkeen ja Stonehengen ohi kiidettiin lujaa, sillä maantie oli kirjaimellisesti kuuma. Kun maisema alkoi monen ahtaan maalaiskylän ja loputtomien aukeiden jälkeen muistuttaa espanjalaista kyläraittia palmuineen sekä sääoloineen, tiesimme että olimme tehneet matkastamme onnistuneen.
Vajaa viikko sitten Tampereen Eteläpuistosta startatut Euroopan halkiajot oli saatu nyt virallisesti maaliin, kun punainen mökki lipui saarivaltion lämpimimpään kolkkaan.
Leiriydyimme Pepen astetta isompaan omakotitaloon, jossa hänen Englannin isänsä otti Lindan rakkaudella vastaan. Pojat saivatkin seurata ammattilaisen käsitystä peräkärrysaunan pakittamisesta ylämäkeen, ja viimeistään tässä vaiheessa lainassa olevan automme kytkin sai niin sanotusti isän jalasta. Liekö sitten palaneen katkun takia, mutta perinteikkään englantilaisen huoneiston naapurusto tuli välittömästi pihaan tutkimaan pihatietä tukkinutta hökötystä.
Teimme tässä vaiheessa reissua pelitaktisen vedon ja päätimme olla lämmittämättä saunaa. Kyllä, kuulostaa poikkeukselta sääntöön, mutta pitkästä matkasta nuutunut ryhmärämä valitsi oikeutetusti iltaohjelmakseen paikalliset pubit. Asettauduimme taloksi ja lähdimme yöhön: kovin ironista oli se, että menimme Pepen oppilaille maistelemaan oluita. Astetta byrokraattisemmat säädökset omaava Falmouthin yliopisto meinaan pistäisi miehen 90 prosentin todennäköisyydellä pihalle, jos tietäisi.
Vaikka kaupungin asukkaista kutakuinkin puolet on opiskelijoita, ei tällä kertaa meininki ollut lainkaan rajuimmasta päästä. Makoisat yöunet se kuitenkin takasi.
Grande Finale: sauna sytytettiin surffareille
Viimeinen päivä reissusta oli samalla ainoa vapaapäivä, mitä pääsimme viettämään. Siitä päätettiin sitten nauttia eikä suora auringonpaistekaan asiaa liiemmin haitannut. Kävimme aamutuimaan tarkastuttamassa jälleen Volvon kunnon ja tällä kertaa pajalla oltiin hieman pitempään. Nyt voitaneen julistaa, että Euroopan ammattitaitoisin autonkorjaus löytyi hieman yllättäen Englannista, jossa mekaanikko osui ensimmäisenä oikeaan – koslaa vaivasi imuvuoto, joka ei matkantekoa varsinaisesti edes haitannut. Hyvä niin.
Tämän jälkeen suuntasimme kylärallin kautta yliopistolle ja käynnistimme kovan rekryn iltaa varten. Yleisökadon kokenut koulurakennus jättikin ilmoille pienoisen pettymyksen, mutta hätä ei ollut tämän näköinen. Sosiaalisen median voima tulisi tuomaan meille sankoin joukoin saunojia. Toivottavasti.
Löysimmekin lopulta kiertoajelun jälkeen Lindalle alttarin. Tuuppasimme kärryn meren rannalle, kävimme hakemassa paikallisesta viisikerroksisesta Löytöliiteristä puita uuniin ja olimme valmiita.
Yksi asia oli jo tässä vaiheessa varmaa – kylmän meriveden vieressä puskuttava sauna kiinnosti jokaista ohikulkijaa ja oli mahtavaa kertoa, kuinka tässä lämpiää suomalaisuuden salaisuus. Kerran jo ohi painanut pariskunta palasikin takaisin ja hetken kuluttua istuimme Lindan lauteilla seuranamme jenkki sekä engelsmanni, jotka viihtyivät sisällä vartin jopa vaatteet päällä. Myös rannasta bongatut surffarit empivät hetken aikaa, mutta päätyivät saunomaan pitkän kaavan mukaan.
“Erittäin hieno keksintö ja niin lämmin”, totesi eräs vieras märkäpuvussaan ja tuijotti kuin tonnin seteliä kun kuuli, että se on handmade.
Illan mittaan saimme lauteille jälleen kansainvälistä edustusta, kun Pepen oppilaat tulivat tekemään tupatarkastuksen: uimme ja saunoimme yli kaksi tuntia. Kokemus oli unohtumaton. Mukana oli myös draamaa: saksalainen Tobias sai kivuliaan muiston, kun spider fish näykkäsi miehen yli puolituntiseen huutoon rantahiekassa. Mies kömpesi lopulta takaisin lämpöön ja väitti, että sillä oli positiivinen vaikutus ikävältä kuulostaneeseen kommellukseen. Uskoimme täysin.
Yö pimeni, kiuas hiljeni. Tunnelma oli itselleni ainakin haikea – toistaiseksi viimeiset löylyt omassa saunassa oli heitetty ja matka kotiin häämötti huomisessa. Linda pakattiin yhdessä tuumin lähtökuoppiin ja ajettiin yliopiston parkkipaikalle, johon trailerille oli varattu kaksi nimettyä paikkaa.
Meidän reissumme oli siinä ja LindaSaunan toinen elämä alkoi tästä. Ensimmäiset varaukset on jo tehty, joten menestys on toivottavasti taattu.
Kommentoi Facebookissa