TERVEYS Metallimiehenä ja maatalousyrittäjänä leipänsä ansaitseva Ilkka Tuuttila, 38, on sanan varsinaisessa merkityksessään pelimies.
– Jääkiekko on aina ollut elämäni kantavimpia voimia. Lätkän ansiosta selvisin myös onnettomuuden jälkeisistä karikoista, Ilkka puhelee ja viittaa reilun 20 vuoden takaiseen onnettomuuteensa.
Palataanpa siis ajassa taaksepäin, jolloin touhukas maatalon poika vietti normaalia nuorenmiehen arkea. Ikätovereistaan poiketen Ilkka viihtyi kaukalon ja kylänraitin lisäksi myös omassa ”pommipajassaan”.
– Olin varsin vikkelä sähikäinen ja virtaa riitti myös kemiallisiin kokeiluihin. Innostuin rakentelemaan kotitekoisia räjähteitä ja pommipajana toimi luonnollisesti oma makuuhuoneeni.
Ilkka oli tottunut kehittelemään ”vain” pieni tussareita, joten uuden vuoden kunniaksi hän päätti rakentaa astetta järeämmän jytkyn.
– Pidin harrastustani harmittomana huvina, joten en edes ajatellut siihen liittyviä vaaratekijöitä. Ahneus yhdistettynä innokkuuteen otti kuitenkin vallan ja lopputulos nähdään tässä, Ilkka huokaa ja esittelee pommin pirstomaa kättänsä.
Ilkka Tuuttilan elämä teki arvaamattoman täyskäännöksen vuoden 1995 tammikuun ensimmäisenä päivänä. Moni muistaa vuoden Suomen ensimmäisestä jääkiekon MM-kullasta. Ilkalle jäi toisenlaiset muistot.
Kolmen viikon sokeus
Nuorukainen oli päättänyt kaverinsa kanssa rakentaa valmiiksi keskeneräisen ”tussariprojektin” ja kokeilla sen toimivuutta illalla järjestettävillä nuotiokekkereillä.
– Istuimme huoneessani ja ahersimme räjähteen kimpussa. Olin vääntämässä viimeistä ruuvia kasaan, kun silmieni edessä leimahti. Kuului vain valtava jysähdys. Lensin paineen voimasta selälleni ja sitten kaikki hiljeni, Ilkka muistelee hiljaisena.
Voimakkaasta räjähdyksestä huolimatta Ilkka pysyi tajuissaan.
– Tiedostin välittömästi, ettei pamauksesta selvitty pelkällä säikähdyksellä. Ruudin käry puhui omaa kieltään ja kun tunnustelin vaurioitunutta kättäni, maailma pysähtyi kuin taikaiskusta, Ilkka kuvailee elämänmuutostaan.
Ruuti ja rauta olivat tehneet raadollista jälkeä. Vaikeasti loukkaantunut Ilkka kiidätettiin suoraan leikkaussaliin. Vasemman käden kämmenosa sormineen jouduttiin amputoimaan ja ruudin runtelemia kasvoja pelastettiin parhaalla mahdollisella ammattitaidolla.
– Makasin kolme viikkoa täydellisessä pimeydessä. Kuulo palautui ajan myötä lähes ennalleen, mutta silmiin mennyt ruuti ja sarveiskalvojen palaminen vei osan näkökyvystäni. Myös vasemman jalan lihasvamma tulee vaivaamaan vielä huru-ukkonakin, joten pommileikeillä oli kova hinta, Ilkka kiteyttää.
Kodin ja kavereiden turvaverkko
Myönteisen elämänasenteensa ansiosta Tuuttilan poika selvisi traagisesta onnettomuudesta kahden kuukauden sairaalajaksolla.
– Vaikka järkytys oli kova, niin en lähtenyt itsesäälin tielle. Onnettomuus oli itse aiheutettu, joten paras keino selviytymiseen oli oppia ja unohtaa. Minun oli vain hyväksyttävä tosiasiat sekä opittava elämään ilman kättä ja terävää näköaistia.
Myös perhe ja ystävät auttoivat Ilkkaa sopeutumaan uuteen elämäntilanteeseensa.
– Olen edelleen ikikiitollinen saamastani tuesta. Kotiväki kannusti ja kaverit pitivät huolen jopa siitä, että pysyin ajan tasalla sekä koulu-, että tyttöasioissa. Parempaa huolenpitoa en voinut edes toivoa, Ilkka tunnustaa hymyillen.
Varpaasta peukalo
Vaikka aika auttoi henkisissä kolhuissa, niin ”kädettömyys” toi nuorukaisen eteen ennalta arvaamattomia käytännön ongelmia. Tyngän tervehdyttyä Ilkalle ehdotettiin luonnollisesti proteesia, mutta vaihtoehtona väläyteltiin myös harvinaisempaa siirrännäistä.
– Proteesi tuntui siinä vaiheessa järkevimmältä vaihtoehdolta, mutta siirrännäisessä luvattiin myös jonkinasteinen tunto. Pohdin asiaa myös harrastusteni kannalta, joten päädyin siirrännäiseen.
Kolme vuotta myöhemmin Ilkan oikean jalan varpaasta tehtiin vasemman käden peukalo.
– Aluksi epäilin siirrännäisen toimivuutta, mutta huoli osoittautui turhaksi. Varvaspeukalo toimii loistavasti. Tällä saa hyvän otteen niin mailasta kuin mukistakin, Ilkka esittelee kiitollisena.
Myös traktorihommat ja hitsaustyöt luonnistuvat Ilkalta hyvin.
– Käytännössä siirrännäinen ei rajoita elämääni mitenkään. Kokemuksesta voin sanoa, että kun asenne on oikea, niin sopeutuminenkin on mahdollista.
Pelastava peliproteesi
Kehittynyt proteesitekniikka saa Ilkalta suuret kiitokset.
– Tekniikan ansiosta olemme tasavertaisia myös harrastusten parissa. Amputaation ei tarvitse merkitä unelmistaan luopumista. Tiedän kokemuksesta, että esimerkiksi kaukaloon palaaminen on vammautumisen jälkeen iso kynnys, mutta sen ylittäminen ei ole kuitenkaan mahdotonta, Ilkka luonnehtii.
Ilkka palasi takaisin jäälle kolmen vuoden tauon jälkeen.
– Tein pehmeän laskun kaukaloon. Aloitin jääpallosta ja kun tuntuma mailanvarteen parani, siirryin takaisin jääkiekkoon. Muistan edelleen kuin eilisen päivän sen hetken, kun napautin vammautumisen jälkeen ensimmäisen ylämummon. Siinä oli hymy herkässä, Ilkka muistelee huvittuneena.
Amputoitujen jääkiekkomaajoukkueessa pelannut Ilkka on ehtinyt reilun kymmenen vuoden ajan laukoa lukuisia ylämummoja ja napakoita vetoja myös kansainvälisillä kentillä. Tuloksena on muutama MM-hopea ja paljon kokemusta.
– Tällä hetkellä pelaan kuitenkin hyvin pienellä liekillä, sillä työ ja perhe lohkaisevat viikkokalenterista ison osan. Lapset ovat vain kerran pieniä, joten haluan olla mahdollisimman paljon myös heidän kanssaan, kolmen lapsen isä luonnehtii hymyillen.
Kommentoi Facebookissa