KOLUMNI Viime vuoden keväällä syntyi Vesi on meidän -kansalaisaloite vesihuollon yksityistämisen estämiseksi. Kansalaisaloitteessa edellytettiin käynnistettäväksi ”valmistelu sellaisen lainsäädännön luomiseksi, jossa estetään julkisomisteisen vesihuoltotoimintojen myyminen kaupallisille yksityisille toimijoille”. Kansalaisaloitteen taustalla oli huoli perushyödykkeen joutumisesta markkinavoimien armoille ja luonnollisessa monopolissa rahantekokoneeksi ilman kilpailua, sähkönsiirtoyhtiöiden tavoin.
Runsas viikko sitten eduskunnan maa- ja metsätalousvaliokunta asettui kannattamaan yksimielisesti veden yksityistämisen kieltoa. Valiokunta yhtyi johtopäätöksissään käsitykseen, että vesihuollon ominaispiirteiden takia vesihuoltolaitosten ja vesihuoltoinfrastruktuurin tulee olla ensisijaisesti julkisessa omistuksessa.
Maailmalta löytyy huonoja kokemuksia vesihuollon yksityistämisestä. Iso-Britanniassa veden hinta kuluttajille on kohonnut taivaisiin ja samalla laatutaso heikentynyt sekä viemäristö rappeutunut. Berliinissä ja Pariisissa kaupunkipäättäjät ovat ottaneet uudelleen haltuunsa jo kertaalleen yksityistetyn vesihuollon.
Lähin huono esimerkki vesihuollon yksityistämisestä löytyy Tallinnasta. Syksyllä 2000 kaupunginvaltuusto päätti myydä suurimman osan Tallinna Vesi -nimisen vesilaitoksensa osakkeista kansainväliselle suuryritykselle, International Water U.U:lle. Myynnin yhteydessä ei asetettu mitään reunaehtoja veden hinnalle. Siitä seurasi se, että tallinnalaiset ovat maksaneet 20 vuotta vedestään ylihintaa kansainvälisille sijoittajille.
Itävallassa puolestaan veden yksityistämiskysymys nosti myrskyn vesilasissa vuonna 2019 kun paljastui, että vapauspuolueen Heinz-Christian Strache oli myymässä itävaltalaisia vesioikeuksia videolla venäläisille sijoittajille. Vastineeksi vapauspuolue olisi saanut kaupasta rahallista ja muuta poliittista tukea Venäjältä. Video johti hallituksen hajoamiseen ja lakimuutokseen, jonka mukaan itävaltalaisilla on yksiselitteisesti perustuslaillinen oikeus veteensä.
Vesihuollon yksityistämisen jäljet johtavat 1980-luvulle ja Margaret Thatcherin hallitukseen, joka yksityisti vesihuollon vuonna 1989. Silloin suuret monikansalliset yhtiöt alkoivat tehdä suuria voittoja luonnollisen monopolin suojissa. Veden kysyntä ei riipu juuri hinnasta, siksi vesibisneksen voitot ovat myös suuria.
Myös meillä miljonääri Bror Wahlroos asettui kirjassaan vuonna 2015 tukemaan Nestlen johtajan ajatuksia, jonka mukaan ”maailman juomavedet pitäisi siirtää yksityiseen omistukseen”. Wahlroos kirjoitti suurten voittojen toivossa, että ”vain ymmärtämällä, että ilmaisia asioita kulutetaan aina liikaa, mikä vahingoittaa niitä eniten tarvitsevia ihmisiä, voimme poistaa vesipulan maailmasta ja pelastaa vauvoja”. Myös Italian entinen pääministeri Silvio Berlusconi yritti aikoinaan yksityistää vesivarat omiin taskuihin, mutta italialaisten onneksi hanke koki konkurssin.
Vesi on ihmiselämän perusta kuten ilma. Meistä jokainen tarvitsee puhdasta juomavettä ja vettä peseytymiseen. Suomessa on kansainvälisesti verrattuna erittäin runsaat ja hyvälaatuiset pinta- ja pohjavedet, jotka kuuluvat meille kaikille, eivät yksityisille voitontavoittelijoille.
Seppo Konttinen
Valtiotieteiden maisteri Seppo Konttinen oli Yleisradion taloustoimittaja vuosina 1974–2010. Hän on tunnettu kriittisistä artikkeleistaan ja syvällisestä perehtymisestä taustatietoihin.
Seppo Konttinen on kirjoittanut teokset Salainen pankkituki, Kansallisomaisuuden ryöstö, Suomalainen ruokalasku, Suora lähetys. Tosiasiaa Yleisradiosta, Lakien synty sekä Kallis ruokakassi. Hänen kolumnejaan voi lukea myös Valtiomahti-blogissa.
Lue myös: Kansalaiset vastustavat kaivoshankkeita – isänmaata ei saa myydä ulkomaisille kaivosjäteille
Kommentoi Facebookissa