SUOMI 100 Mies ja keinutuoli ovat viitasaarelaisen Alpo Paanasen, 92, tunnettu tavaramerkki. Nyt on aikaa istuskella ja miettiä tehtyjä ja tekemättömiä asioita.
– Kiire on muuttanut muotoaan, vaikka yhä edelleen kalenterissa on mukavasti merkintöjä. Veteraanikuorotoiminta ja sen ympärillä pyörivä suhdetoiminta lohkaisevat ison siivun kuukaudesta, laulumieheksi tunnustautuva Paananen paljastaa hymyillen.
Sotaveteraani Alpo Paananen on tyytyväinen mies.
– Elämä on kohdellut hyvin, vaikka vuosikymmeniin mahtuu monenlaista auringonnousua. Sotavuosistakin selvisin hengissä ja jopa haavoittumatta. Arjen askelmerkeissä on ollut aina kiitollisuuden rytmi, veteraani Paananen muotoilee tyytyväisenä.
Alpo Paananen kertoo kasvaneensa yhdeksänlapsisessa uudisraivaajaperheessä. Kuten siihen aikaan yleensä, lapsuus oli taiteilua toimeentulon kanssa.
– Työ meni leikkien edelle, mutta ei siitä mitään traumoja jäänyt.
Pellonraivaajahengessä rintamalle
Sodan kynnyksellä arki muutti muotoaan myös Paanasten isossa uudisraivaajaperheessä. Työväki meni vähiin, kun veljessarjasta neljä oli samaan aikaan sodassa.
– Äidille meidän veljesten sotaan lähtö oli kova paikka. Toki isäkin murehti, mutta omalla tavallaan.
Veteraani Alpo Paanasen sotataival alkoi vuoden 1943 tammikuussa, jolloin 18-vuotias nuorimies sai käskyn saapua kutsuntoihin.
– Lähes saman tien jouduin viiden kuukauden pituiseen koulutukseen. Aselajina oli konepistooli.
Kovat taistelut olivat verottaneet kuitenkin miehiä, joten konepistoolikoulutuksen saanut Alpo Paananen määrättiin täydennyspataljoonaan ja sitä kautta täydennysmieheksi Karjalan kannakselle.
– Pellonraivaajahengessä lähdettiin rintamallekin. Pääsin onnekseni mukavaan porukkaan. JR 16 koostui reiluista ja hyvän taisteluasenteen omaavista Pohjanmaan miehistä. Tämä tuli todistetuksi myöhemmässä vaiheessa moneen kertaan, veteraani Paananen hymähtää.
Papin puhe vei pelon
Eturintaman rivimieheksi tullut Paananen sai tulikasteensa Vuosalmella, jonne heidät määrättiin vastaiskuun. Täydennysmiehiä heiteltiin paikasta toiseen.
– Ennen Vuosalmen taisteluita ehdimme olla vain päivän Laatokan rannalla rantavarmistuksessa.
Veteraani Paananen muistelee 60 kilometrin marssimatkaa Laatokan rannalta Vuosalmelle todelliseksi miehisyyskokeeksi. Käsky oli hyvin yksinkertainen; täyspakkaus selkään ja miehet marssirivistöön. Ensimmäinen ja viimeinen tauko pidettiin puolivälissä, sillä perillä oli oltava saman päivän aikana.
Marssitauolla veteraani Paananen sanoo kokeneensa jotakin hyvin poikkeuksellista.
– Olin ikätovereitteni tavoin hyvin pelokas, sillä edessä oli matka tuntemattomaan. Siinä vaiheessa kun kenttäpappi puhui ja jakoi ehtoollisen, tunsin syvää rauhallisuutta. Niin ihmeelliseltä kuin se tuntuikin, niin pelko hävisi. Tunsin lähteväni taisteluun aivan uutena miehenä, Paananen kuvailee.
Huumoria vaikeissa tilanteissa
Sotaveteraani Alpo Paananen sanoo täydennysmiesten joukon olleen hyvän taisteluasenteen lisäksi tunnettu myös veijarimaisesta huumoristaan. Huumori oli aseista parhain vaikeissakin tilanteissa.
Alpo Paananen palauttaa muistiinsa jatkosodan loppuvaiheen. Ajan, jolloin huumori oli vähissä, kun sotilaat joutuivat jopa nukkumaan sormi liipaisimella.
– Muistan edelleen erään yön, kun venäläinen pääsi yllättämään naapurikorsun kaverit. Heräsin valtavaan jysähdykseen. Vihollinen oli heittänyt korsuun täyslaidallisen kasapanoksia ja perään vielä käsikranaatteja. Osa asetovereista pääsi pakoon, mutta miestappioilta ei voinut välttyä.
Naapurikorsuun tapahtunut yllätyshyökkäys tiukensi vartiointia ja siihen liittyviä sääntöjä. jotka olivat tiukkoja ja koskivat kaikkia. Kielloista painavin oli se, ettei yöllä saanut kukaan laskeutua lumihautaan lumipuku päällä.
Vartiointi suoritettiin korsun katolle tuodun teräslevyn suojissa. Määräys oli ampua, jos lumihaudassa tai sen ympäristössä tapahtuu epämääräistä liikettä. Eräänä yönä, kun täydennysmies Paananen oli korsun katolla vartiossa, juoksuhaudasta kuului lumen narahtelua.
– Tiesin, että vartion vaihto on tulossa, mutta sääntö kielsi juoksuhaudassa kävelemisen. Ajattelin luonnollisesti, että kyseessä on vihollinen. Painoin sormen liipaisimelle ja olin juuri napsauttamassa, kun eteeni ilmestyi tuttu kaveri. Vartiotoverini virnisteli edessäni ja tiedusteli vain, että pelästyinkö?
”Nälkä ei antanut vaihtoehtoja”
Sotaveteraani Alpo Paananen sanoo kuuluvansa niihin onnekkaisiin, jotka selvisivät sodasta haavoittumatta ja muutenkin pienin menetyksin. Kannaksen murtuminen oli sodan kovin paikka. Siinä olivat myös hermot kovilla, sillä taistelut olivat kovia ja pitkäkestoisia. Jatkosodan loppumetreillä myös ruoka oli vähissä.
– Sakkolassa kaikki pysähtyi kuin seinään. Töpinä eli huoltojoukkue ei pysynyt mukana ja postikaan ei kulkenut. Jouduimme pitkiä aikoja syömään rouhituista herneistä tehtyä vesivelliä. Nälkä oli kova, joten päädyimme varastamaan.
Myös täydennysmies Paananen täytti velvollisuutensa muonan hankinnan suhteen. Nälkä ei antanut vaihtoehtoja.
– Metsästyssaalis oli laiha, joten kokosimme pienen ryhmän ja lähdimme rosvokeikalle. Hiivimme yön hämärissä erääseen pappilaan ja varastimme kopallisen perunoita sekä muutaman omenan. Matkan varrelle osui myös pieni niitty, josta otimme mukaamme lehmän.
Nälkä oli Paanasen mukaan niin kova, että omenat syötiin heti ja perunat seuraavassa pusikossa, raakoina.
Pohjalaisten porukkaan kuuluneena täydennysmiehenä Alpo Paananen sanoo olleensa jatkuvassa lähtövalmiudessa. Mantteli toimi tyynynä ja ase oli käden ulottuvilla.
– Kahden vuoden aikana ei ehtinyt paljon sukkia vaihtaa. Samoissa rytkyissä taisteltiin viikkokausia ja pesumahdollisuudetkin olivat olemattomia. Joskus päästiin pyörimään hangessa tai ajamaan parta puron varressa. Välillä tuntui, että vihollisista pahimpiin lukeutuivat paidan alla vilistelevät lutikat ja torakat, Alpo Paananen kuvailee.
Laulumies pääsee siviiliin
Lapin sota jäi veteraani Paanasella lyhyeen, hän pääsi jääkärikomppanian kirjuriksi. Valvontakomissiolta tuli määräys, että vuonna 1924 syntyneet pääsevät siviiliin, mutta heistä 11 lähtee aliupseerikouluun. Paananen oli kouluun värvättävien listalla.
– Valvontakomissiolta tuli uusi määräys, että listalta täytyy tiputtaa vielä kolme ehdokasta pois. Kirjurina pääsin käsiksi listoihin ja pyyhkäisin ensimmäisenä oman nimeni ylitse. Tämä merkitsi siviiliin lähtöä.
Siviilissä Alpo Paanasta odotti maamiehen työt tutulla kotitilalla. Emäntä taloon löytyi mopomatkan päästä, Tyrväältä.
– En kiirehtinyt emännän otossa, sillä menin naimisiin vasta kolmikymppisenä. Halusin rakentaa arjelle tukevan pohjan ennen perheen perustamista.
Ajan myötä Paanasen perheeseen syntyi kolme lasta. Leipä lohkesi useasta eri suunnasta. Veteraani Paananen tunnettiin pitäjässä myös taitavana muusikkona
– Tein veljeni verstaassa puusepän hommia ja hoitelin emännän kanssa lypsykarjatilaa. Soittelin orkestereissa viulua ja otin jopa muutamia pianotuntejakin. Soittohommat kuitenkin jäivät, kun ryhdyin päätoimiseksi maanviljelijäksi.
Musiikkiharrastus jatkui kuitenkin kuorotoiminnan parissa. Alpo Paananen oli aikoinaan perustamassa paikallista ja yhä edelleen toiminnassa olevaa veteraanikuoroa. Myös luottamustehtävät ovat olleet aina osa veteraani Paanasen arkea.
– Kolme kautta kunnanvaltuutettuna oheistoimintoineen pitivät huolen siitä, että viikkokalenterissa ei ollut liiemmälti tyhjää, sotaveteraani Paananen luonnehtii hymyillen.
Kommentoi Facebookissa