ELOKUVAT Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedyn salamurhasta on ammennettu sisältöä lukuisiin eri kirjoihin, elokuviin, musiikkikappaleisiin ja etenkin salaliittoteorioihin. Vähemmän populaarikulttuuriviittauksia on irronnut hänen vaimonsa Jacqueline Kennedyn tuntemuksista traagisen välikohtauksen tiimoilta.
New Yorkin kasvatti tunnettiin lempinimellä Jackie. Hänet muistetaan yhä edelleen kovin yksiulotteisesti oman aikakautensa eleganttina muoti-ikona, joka kuvissa poseeraa miehensä vierellä. Kolme laukausta (tai joidenkin uskomusten mukaan jopa useampi) vei Yhdysvalloilta presidentin, Jacquelinelta puolison sekä Kennedyn perheen lapsilta isän silmänräpäyksessä.
Samalla kun Jackie toipui omasta järkytyksestään ja toimi lastensa lohtuna, hän menetti asemansa First Ladyna. Edessä oli myös hautajaisjärjestelyt, jotka omalta osaltaan vaikuttivat siihen miten JFK:n valtakausi tultaisiin muistamaan niin suuren yleisön silmissä kuin historiankirjoissakin.
Juuri näihin fiiliksiin tarttuu Pablo Larrain uusimmassa ohjaustyössään Jackie. Yhdysvaltain ensi-iltansa jo joulukuun alussa saanut elämäkerrallinen elokuva sivuuttaa John F. Kennedyn henkilöhahmon tyystin ja keskittyy sen sijaan kuvaamaan Jacquelinen kohtaamaa tilannetta.
Portman on ilmetty Jackie
Chilen nimekkäimpiin elokuvaohjaajiin ja -tuottajiin lukeutuva Larrain on jäänyt itselleni vieraaksi tekijäksi ennen Jackien näkemistä. Hänen tyyliään on kuvailtu suoraviivaiseksi ja väkivallan sävyttämäksi, mutta uusin teos on toista maata.
Elokuva alkaa sekavasti aikatasosta toiseen loikkien, heijastellen tällä tavoin mahdollisesti Jacqueline Kennedyn ensijärkytystä. Hidastempoisesti etenevä ja Mica Levin musiikkiin nojaava kerronta tasoittuu hiljalleen loppua kohden, samalla kun päähenkilön levottomuus tyyntyy.
Jackien nimikkoroolissa nähdään Oscar-voittaja Natalie Portman, joka tekee jälleen häikäisevän tarkkaa työtä jäljitellessään Jacquelinen puhetyyliä ja olemusta. Hänen esiintymiselleen annetaan myös runsaasti tilaa niin käsikirjoituksen kuin ohjauksenkin puitteissa.
Elokuvassa sekoitetaan aitoa arkistomateriaalia sekä rekonstruoituja videotallenteita taitavasti keskenään. Näiden vanhojen kohtauksien yhteydessä välillä on vaikeaa erottaa mikä on näyteltyä ja mikä ”totta”. Uudelleentoteutukseen on käytetty ohjaaja Pablo Larrainin vintage-kameraa, joka hänelle jäi No-leffan kuvauksista.
Hidastempoisuus tappaa kiinnostuksen
Jackien ehdoton vahvuus on nimenomaan Natalie Portmanin roolisuorituksessa sekä tekijäryhmän vahvassa paneutumisessa historiallisiin yksityiskohtiin.
Muilta osin en löytänyt elokuvasta tarpeeksi tarttumapintaa. Alussa sekava kerronta ärsyttää, leffan edetessä dialogi väsyttää. Ironista kyllä, Jacqueline Kennedystä jää elokuvan perusteella jälleen melkoisen yksipuolinen kuva, huolimatta tekijöiden hyvistä pyrkimyksistä.
Elokuvan montaasimaisessa lopussa ilmoille irtoaa repliikkejä, joita tekisi mieli lainailla itsekin. John Hurtin esittämän papin ja Billy Crudupin näyttelemän journalistin kanssa käydyistä keskusteluista syntyy oivalluksia. Ne saavat ajattelemaan, mihin suurin osa elokuvan aiemmasta kestosta tuhlattiin?
Tosiasiassa aihe ei ollut tällä kertaa ehkä niin lähellä kirjoittajan sydäntä, että dialogi-voittoinen kerronta olisi vienyt mukanaan. Suosittelenkin arviosta huolimatta avointa mieltä kaikille aiheesta oikeasti kiinnostuneille.
Kommentoi Facebookissa