ELÄMÄNTARINA Pienikokoinen, korkeisiin piikkareihin sonnustautunut Soile Yli-Mäyry sipaisee yönmustia hiuksiaan ja kietoo kätensä tiukasti pihakoivun ympärille.
– Tiedätkös, että pohjalaisuus ei ole pelkkä kasvualusta. Se on myös tunnetila, joka on jalostanut minusta seikkailijan, mutta samalla myös selviytyjän. Kuortanelainen luonteen lujuus on pelastanut monelta karikolta, myrskyistä ja vastoinkäymisistä puhumattakaan. Kun lähtee kehä kolmosen ulkopuolelta liikkeelle, niin edessä on jumalaton työ ja karhunpaini pärjäämisen kanssa, Soile luonnehtii hymyillen.
Maailmaa kiertävällä Soile Yli-Mäyryllä on käytännössä monta tukikohtaa, mutta kodeista tärkeimmät sijaitsevat kuitenkin Lahdessa ja Orimattilassa, Kuortaneen Mäyryssä sekä Venetsiassa.
Vuoteen 1996 saakka kuvataiteilija Yli-Mäyry vaikeni taustoistaan. Hän ei puhunut julkisuudessa lapsuudestaan, lapsuuden kodistaan eikä myöskään vanhemmistaan.
– En kokenut tarvetta raapia elämääni pintaa syvemmältä. Mutta siinä vaiheessa, kun äitini palkittiin äitienpäivänä Valkoisen Ruusun Ritarikunnan I luokan mitalilla, toimittajat kysyivät, että onko presidentin kukittama äiti taiteilijalle sukua? Olihan se ja tämä paljastus avasikin loppujen lopuksi aivan uusia ovia elämääni.
Käsien tanssi
Lapsuus ei ole Soilelle tabu. Ei missään nimessä. Se on taiteilijan omien sanojen mukaan vain erilainen lähtölaukaus elämän mittaiselle seikkailumatkalle.
Soile varttui pienessä maalaiskylässä, Kuortaneen Mäyryssä. Perheessä oli viisi kuulevaa lasta ja vanhemmat, joista molemmat olivat kuuromykkiä.
– Olimme ulkopuolelta katsottuna hyvin erilainen perhe, sillä yhteinen kielemme oli viittomakieli. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että me lapset hoidimme tulkin tehtävät niin lääkärissä, kauppareissuilla kuin pankkiasioillakin.
Vikkeläkätisyytensä ansiosta Soile toimi vanhemmilleen tulkkina myös jumalanpalveluksissa sekä muissa kirkollisissa tapahtumissa.
– Se oli hyvin luontaista. Menin aina papin viereen ja tulkkasin siitä käsin niin saarnat kuin virretkin. Ja edelleenkin olen parhaimmillani simultaanitulkkina, Soile kertoo.
”Pahat sanat satuttivat”
Soilen lapsuudessa erilaisuus koettiin kuitenkin poikkeavaksi ja jopa pelottavaksi ja tämä näkyi myös ihmisten suhtautumisessa.
– Meidät eristettiin. Perhettämme ei kutsuttu mihinkään ja jopa eräät ihmiset pelkäsivät kyläillä meillä. Jäimme niin yksin.
Myös pahat sanat satuttivat Soilen perhettä.
– Jätin inhottavimmat puheet vanhemmilleni viittomatta. Omaan mieleen ne kuitenkin jäivät ja vaikuttivat myöhemmin tarpeeseen kyseenalaistaa niin sanottujen sivistyneiden ihmisten tavan elää ja ajatella.
Vaikeimpina hetkinä Soile sanoo myös itse heittäytyneensä mykäksi.
– Tämä oli paras tapa välttyä vastaamasta epämiellyttäviin kysymyksiin. Niitä nimittäin riitti. Ei ollut mitenkään ihmeellistä, että joku tuli kysymään suoraan, että enkö häpeä kuuromykkiä vanhempani.
Soile ei hävennyt, ei tietenkään. Hän oli surullinen, mutta päätti kuitenkin jo varhain muuttaa koettu erilaisuus voimavaraksi taiteessaan.
Erilaisuus on rikkaus
Vaikka Soilen lapsuutta varjosti eristämisestä johtunut yksinäisyys, niin lapsuudenkotiaan taiteilija muistelee kuitenkin suurella lämmöllä.
– Olimme erilainen, mutta rakastava perhe. Elämä ei ollut aineellisesti rikasta, mutta kodin henki oli aivan omaa luokkaansa.
Taiteilija sanoo olleensa isän tyttö.
– Seurasin häntä kuin varjo. Tunsin suurta iloa, kun isä nosti minut syliinsä ja piirsi paperille ihmishahmon. Se oli aina samanlainen, mutta kerta toisensa jälkeen kuitenkin valtavan hieno. Olin niin onnellinen tuosta kuvasta ja sen tekijästä.
Soile sanoo oppineensa isältään, tuolta viisaalta pohjalaismieheltä, yhden tärkeimmistä elämänviitoittajistaan.
– Hän opetti, että erilaisuus on rikkaus ja asennevamma on vammoista pahin. Vasta myöhemmässä vaiheessa ymmärsin niiden todellisen merkityksen ja pystyin kääntämään erilaisen lapsuuden voimavarakseni ja ennen kaikkea kiitollisuuden aiheeksi.
Vekselivedolla ulkomaille
Ilmaisun intohimo sai jo lapsena hyvin erilaisia muotoja. Erityisesti kamarin lattia, seinät ja mustat kumisaappaat saivat pikkutaiteilijan käsissä kerta toisensa jälkeen aivan uuden ilmeen ja värin.
– Piirtäminen oli luontevin ilmaisukeinoni. Se oli hauskaa ja teki minut tavattoman onnelliseksi.
Piirtäminen oli Soilelle muutenkin luontaista.
– Itsensä ilmaisu on aina kiehtonut ja sen perässä lähdin aikoinaan myös maailmalle. Olin vasta yläasteikäinen, kun taiteellinen tahtotila pääsi valloilleen ja halusin kesätöihin Itävallan Wieniin.
Maaseudulta maailmalle ei ollut niukkaan elämään tottuneelle neidolle kuitenkaan läpihuutojuttu.
– Olin pikkuvanha ja omapäinen lapsi, joten isä otti pankista vekselin ja osti menolipun. Mutta saivatpahan olla yhden kesän rauhassa. Rahat paluulippuun tienasin toki itse, sillä työskentelin sairaalan toimistossa puhtaaksikirjoittajana. Tuolla menolipulla olenkin sitten saanut kiertää maailmaa, Soile kertaa naureskellen.
Muutaman Saksassa ja Wienissä vietettyjen kesätyövuosien jälkeen Soile tunsi olevansa valmis uuteen elämänvaiheeseen ja hakeutui Saksan Stuttgartin taideakatemiaan. Tällöin elettiin 1970-lukua.
– Taideakatemiassa luulin pääseväni omieni pariin, mutta erehdyin. Vakavana maalaistyttönä en ymmärtänyt viinin enkä boheemin elämän päälle yhtään mitään. Olin lähtenyt opiskelemaan ja tekemään taidetta, en viisastelemaan taiteesta.
Kotiin paluuta miettinyt Soile sai kuitenkin professorilta avaimen akatemian ateljeehen, jossa omissa oloissa viihtyvä suomalaistyttö pääsi keskittymään täysillä taiteentekoon. Akatemian opintonsa Soile rahoitti restauroimalla Rastattin kaupungin barokkilinnan veistoksia.
”Minun aikani leikkiä”
Valmistuttuaan kuvataiteilijaksi Soile palasi takaisin Suomeen, mutta vastaanotto ei ollutkaan odotetun kaltainen. Kotimaan taidepiirit suhtautuivat hyvin nuivasti nuoreen taiteilijaan.
– Tulin jälleen hyljeksityksi. Työni eivät kelvanneet ja muutenkin tunsin oloni ulkopuoliseksi. Ikävä kohtelu jatkui vuosia, mutta käänsin asian voitokseni ja ryhdyin entistä määrätietoisemmin työskentelemään omilla ehdoillani niin taiteilijana kuin yrittäjänäkin, Soile muistelee taiteellista umpikujaansa.
Vastapainona elämänsä solmukohdalle, Soile aloitti valtiotieteiden opinnot Helsingin yliopistossa. Tuolloin 35-vuotias taiteilija suoritti maisteritutkinnon vauhdilla ja väitteli myöhemmin tohtoriksi saakka.
– Yliopistosta muodostui elämänmittainen luovuuskurssi ja puhdistautumisen paikka. Sain tarpeellista etäisyyttä kuvataiteeseen ja sitä kautta iloa ja intohimoa rakentaa urani uudelle tielle. Samalla ymmärsin, että olen vapaa kuin taivaan lintu ja voin ilmaista itseäni vapaasti, koko väripaletin voimalla.
Uuden alun myötä Soilen kotiateljeessa alkoi syntyä puhuttelevia, kirkkaiden sävyjen hallitsemia teoksia.
– Silloin tunsin, että nyt on minun aikani leikkiä, Soile paljastaa.
”Muurit ovat ylittämistä varten”
Korkeissa koroissa liikkuva pohjalaisnainen teki sen, mitä moni ehti epäillä. Kuvataiteilija ja valtiotieteiden tohtori Soile Yli-Mäyry raivasi tien kansainväliseen menestykseen. Läpimurto tapahtui ilman apurahoja ja taidepiirien tukea. Soile nimeää pettämättömiksi agenteikseen teoksensa, jotka on tehty nähtäviksi.
– Tämä kaikki on vaatinut kuitenkin pirullisen paljon työtä ja vähintään saman verran sinnikkyyttä. Muurithan ovat kuitenkin ylittämistä varten. Mutta, kun ihminen lähtee riittävän alhaalta, niin osaa arvostaa myös menestystä. Olen aina sanonut, että akatemiasta parhain oli kotini, mikä antoi oikeat mittasuhteet taiteilijaksi kasvamisessa, Soile kuvailee kiitollisena.
Kuvataiteilijana Soile sanoo elävänsä kuitenkin elämänpituisessa yksinäisyydessä ja kiitollisena siitä, että saa tehdä työtä taiteilijana.
– Yksinäisyys synnyttää taidetta, se on tarpeellista, mutta yksinäisyyttä täytyy oppia myös hallitsemaan. Yksinäisyys on hyvä keino pärjätä myös maailmalla, sillä yksin viihtyvä välttyy parhaiten väärältä seuralta. Voiko elämältä enää enempää pyytää.
Soile on tehnyt elämässään myös tietoisia valintoja, joista yksi on perheettömyys.
– Rinnallani kulkee kuitenkin tärkeä elämäntoveri, Pentti Koivunen. Tämä isännän mieheksi itseään puhutteleva puolisoni on vaatimaton, lämmin ja suurisydäminen. Olemme erilaisia, mutta kuitenkin niin samanlaisia sosiaalisia erakkoja, Soile luonnehtii kiitollisena.
Lue myös: Sotaveteraani luo juurakoista taidetta – ”Näpertelin jo rintamalla oksista pikkulintuja”
Kommentoi Facebookissa