KIRJAT Alkuvuodesta ilmestyi suomeksi Donna Leonin kahdeskymmenesneljäs Venetsiaan sijoittuva dekkari Tuntematon ihailija. Elena Ferranten neliosaisen Napoli-sarjan tarinoista on julkaistu puolestaan toinen osa Uuden nimen tarina.
Leonin kirjoja kustantaja kertoo Suomessa myydyn jo 600 000 kappaletta. Kaksikymmentä vuotta on vierähtänyt Donna Leonin ensimmäisen Guido Brunetti -dekkarin Kuolema oopperassa suomennoksesta. Uusimmassa suomeksi julkaistussa kirjassaan Tuntematon ihailija Leon johdattaa rikoskomisario Guido Brunettin jälleen La Fenicen oopperalavan tuntumaan. Signora Flavia Petrellistä on tällä välin tullut maailmankuulu sopraano, joka tuntee olonsa ahdistetuksi piinaavan ihailijan toimesta. Signora ottaa yhteyttä luottamaansa komisario Brunettiin ja tarina käynnistyy.
Brunettin perhe ja työ
Donna Leonin Venetsiaan sijoittuvat rikostarinat ovat yhdistelmä perinteistä psykologisesti loogista dekkaria, yhteiskuntakriittistä kommentointia sekä tutuksi käyneen komisarion perhe-elämän seurantaa. Alusta asti Leonin dekkareita lukeneelle Brunettien perhe kuuluu jo lähestulkoon lähipiiriin, jonka ruokapöydässä itsekin melkein tuntee istuvansa, ja mielellään Paolan loihtimien italialaisten aterioiden ääressä istuukin! Ruoan ympärille perhe yleensä kokoontuu puimaan itsekunkin ajatuksia ja tapahtumia. Uusimmassa kirjassa muun muassa päivitetään ja kohotellaan kulmakarvoja perheen pojan Raffin viilenevälle seurustelukuviolle.
Nykytrendeistä poiketen komisario Guido Brunetti ei ole alkoholisoitunut tai muutenkaan pahemmin traumatisoitunut. Lukijan ei tarvitse pelätä pohdiskelevan komisarion kadottavan järkeään, vaikka hän saattaakin välillä joutua tolaltaan vääryyksiä kohdatessaan. Brunetti on mitä kunnollisin perheenisä, mutta työasioissa sen verran ovela vastapelureilleen työpaikallaan Questurassa, ettei suurempaa huolta hänen asemastaankaan tarvitse tuntea.
Jännite tarinoihin syntyy, kun pahuus maailmassa ja eritoten Venetsiassa pääsee konkretisoitumaan väkivaltana, joka usein on seurausta taloudellisesta ahneudesta, valtapyrkimyksistä tai yksinkertaisesti vinksahtaneesta mielestä. Brunettin tehtävä on paitsi ratkaista rikos, myös ymmärtää motiivi, sillä ”selittämätön väkivalta kiusasi häntä aina”.
Kyse saattaa olla arkisesta ihmissuhdeongelmasta, joka paisuu intohimorikokseksi, Italiassa kun ollaan. Samasta syystä taustalla häilyy usein mafian kaikkialle ulottuvat lonkerot, tai yleispätevästi minkä tahansa kulttuurin hyvä veli -verkostot. Korruptio ja oman edun häikäilemätön tavoittelu johtavat ennemmin tai myöhemmin kierteeseen, jossa inhimilliset arvot ja ihmishenget tulevat uhratuiksi.
Fanien ja turistien yksityisyyden rajat rikkova ihailu
Uusimmassa tapauksessaan Guido Brunetti joutuu huomaamaan, että ihailukin saattaa kääntyä väkivallaksi. Silmitön fanitus on sukua sokealle rakkaudelle, molemmissa mustasukkaisuus voi johtaa järjettömiin tekoihin.
Kertoessaan oopperadiivaan kohdistuvasta fanijoukon tunkeilevasta käyttäytymisestä ei voi välttyä ajatukselta, että kirjailija puhuu myös omasta kokemuksestaan sankan ihailijajoukon omaavana menestyskirjailijana.
”Sen oppii tunnistamaan. He haluavat jotakin: ystävyyttä, rakkautta, tunnustusta… tai jotain. En minä tiedä.”
Innokkaimmat ihailijat ovatkin kuin stalkkereita, jotka seuraavat ihailunsa kohdetta kaikkialle. Flavia Petrelli kuvaa kokemusta uudestaan vielä voimakkaammin.
”Se on hirvittävää. Se mahdoton määrä halua, kun taas itse ei halua antaa heille mitään, ei edes tiedä, mitä he tahtovat. Tuskin tietävät itsekään. Vihaan sitä.”
Venetsian näkökulmasta eräänlaisia fanilaumoja ovat kaupunkiin virtaavat miljoonat turistit, eikä Donna Leon malta olla tässäkään tarinassa pohtimatta sen seurauksia. Tavalliset asukkaat ovat viime vuosina joutuneet jättämään korruptoituneen ja suurten risteilyalusten valtaaman ja asumiskustannuksiltaan järjettömän kalliiksi käyneen historiallisen kaupungin.
Toisaalta Brunetti tokaisee ärtyneenä:
”Eivät minun sanomiseni mitään muuta. Hampuri ei ole enää Hampuri ja pariisilaiset marisevat kotikaupunkinsa muutoksista, mutta kuka tahansa tavallinen tallaaja katsoo oikeudekseen valittaa Venetsian muuttumisesta. Minä pysyttelen erossa sellaisesta.”
Lisää Donna Leonista Päivän Lehdessä voit lukea tästä.
Ferranten Napoli ja kaunokirjallisuuden lumo
Jos Donna Leonille Venetsia tarjoaa historiallisine tarinoineen ja äärettömän rikkaine yksityiskohtineen pittoreskin taustan, niin Elena Ferrantelle Napoli on suorastaan yksi hänen romaaniensa päähenkilöistä. Ferranten on jopa sanottu tekevän Napolille saman minkä Dickens teki Lontoolle. Ja kyllä hän taikookin kaupungin sodanjälkeisen historian eläväksi kuvaamalla laitakaupungin elämää ja etenkin kahden tytön, ystävysten, naiseksi varttumista köyhyyden ja väkivallan, patriarkaalisten normien ja myös mafian ahtaaksi tekemässä elintilassa.
Napolin köyhälistokorttelissa käsityöläisten, pienyrittäjien ja työläisten jakolinja kulkee siinä, missä määrin perheen yhteydet mafiaan ovat toisaalta nostaneet perhettä nälkärajalta materiaalisesti hieman parempaan asemaan, mutta toisaalta muun yhteisön kanssa vastahankaan. Perheiden välisiin reviiri- ja valtataisteluihin, johon liittyy myös naisten alisteinen asema, osallistuvat lapsetkin.
Mafian verkko ulottuu jo keskenkasvuisten poikien ystävyys- ja kaupankäyntisopimuksiin ja tarjoaa suoran mahdollisuuden tehdä sosiaalisen nousun loikka italialaiseen tapaan.
Salanimellä kirjoittavan Elena Ferranten henkilöllisyydestä on esitetty perusteltuja arvauksia, mutta henkilöllisyyden salaamisen voi nähdä myös kirjailijan kannanottona, jolla hän pyrkii keskittämään julkisuuden huomion itse kertomataiteeseen, eikä sen tekijään. Tosin todellisuus saattaa toimia täysin päin vastoin, mutta sekin on yksi Ferranten Napoli-sarjan teemoja. Jälkeenpäin muisteltu todellisuus on lopulta heikosti tavoitettavissa ja aina tulkitsijasta riippuvainen.
Ystävyyden alku ja taikavoima
Napoli-sarjan päähenkilöt ovat minäkertoja Elena Greco ja hänen lapsuudenystävänsä Raffaella Cerullo, jota Elena kutsuu Lilaksi ja muut Linaksi. Elenan ja Lilan ystävyyden kuvaus on samalla kertomusta ihmismielen kompleksisuudesta, ystävyyteen sisältyy paitsi luottamusta ja rakkautta myös kateutta ja mustasukkaisuutta. Ystävyys auttaa taistelemaan kurjuudesta ylöspäin opin portaita kapuamalla, mutta se myös toisaalta aiheuttaa painetta kiilata ystävän ohi sosiaalisen nousun houkutuksessa.
Ystävyyden juurien yhteenkietoutumista Napolissa suutarin ja vahtimestarin perheiden lapsina kuvataan etenkin sarjan ensimmäisessä kirjassa Loistava ystäväni. Toinen kirja Uuden nimen tarina kuvailee kuusi- ja seitsemänkymmentälukujen kuohunnan aikaa erityisesti Italiassa, mutta avaa ikkunan Eurooppaan yleisemminkin.
Naiset tahoillaan, Pisassa Elena yliopistomaailman vasemmistoradikalismin parissa ja Napolissa Lila lähiyhteisöänsä alati kohahduttavana silmätikkuna, raivaavat itselleen asemaa ja vapautta olla omanlaisiaan, naiset ovat murtautumassa ulos siitä perinteisestä ahtaasta naisenroolista, jota kuvaavasti kutsutaan hellan ja nyrkin väliseksi tilaksi.
Elena ja Lila ovat sekä toistensa vastakohtia että kuin saman persoonan kaksi eri puolta; ulkoisesti toinen on vaalea, toinen tumma, henkisesti toinen on harkitseva tarkkailija ja toinen intohimoinen sekaansyöksyjä. Molemmat tuntevat lapsesta asti ihailua ja kateutta toistensa ominaisuuksia kohtaan ja peilaavat itseään toistensa kautta.
Vasta ratkaisevat valinnat ja kilpailut opintojen ja seurustelukumppanin suhteen saavat oman persoonan terävöitymään, tai sitten päin vastoin ääriviivoiltaan hälvenemään. Se, joka lapsuudessa näyttäytyi vahvempana, saattaakin aikuisena paljastua heikoksi, ja toisin päin. Ihmisen mielen herkkyys epätasapainoon näyttäytyy Ferranten kuvaamassa todellisuudessa olennaisena ja alati sitä keikauttavana ominaisuutena.
Mistä minuus rakentuu?
Ferrante tuntuu kysyvän missä määrin olemme tietoisesti mitä olemme, vai onko persoonamme ainoastaan geeniemme, ympäristömme ja ystäviemme vääjäämätön lopputulos. Elena tarkkailee ensin äitinsä ontuvaa hahmoa ja huomaa samalla muutkin naapuruston hermostuneet ja alistuvat naishahmot ja pelkää näiden hahmojen valtaavan omankin ruumiinsa.
Toisaalta hän huolestuu koko laitakaupungin vallasta ”häviäisikö kaikki koulussa oppimani, ottaisiko kortteli ylivallan, sen puhetyyli, käytöstavat, kaikki sekoittuisi mustanpuhuvaksi liejuksi/…/niin kuin sitä paitsi oli tapahtunut vuosituhansien kuluessa itse Napolin kaupungille, joka oli yhä kaoottisempi, yhä rappeutuneempi?”
Seuraavassa hetkessä Elena kuitenkin arvelee sulautuneensa ystävänsä ajatuksiin ”olin huomaamattani siepannut Lilan tuntemukset ja antanut niiden sekoittua omiini”.
Elenalla ja Lilalla on täysin erilaiset tavat etsiä omaa persoonallisuuttaan ja paikkaansa maailmassa sekä toisaalta reagoida uhkaan, jossa oma minuus tuntuu hämärtyvän ympäröivien aatteiden ja ihmisten kohinan paineessa.
Kirjan kehyskertomus paljastaa miten nykytilanteessa Lila on kadonnut ja hävittänyt kaikki mahdolliset olemassaolonsa merkit. Ei ole valokuvia, muistikirjoja, vaatteita, on kuin Lilaa ei olisi ollutkaan. Tosin jäljellä on aikuinen poika, jonka identiteetti tuntuu olevan vajaa ilman äidin olemassaoloa. Tähän Elena vastaa alkamalla kirjoittaa ystävysten tarinaa, kirjoittamalla Lilan taas henkiin ja antamalla kielen todistaa kaiken sen todeksi minkä kertoja muistaa.
Keneltä haemme arvostusta, hyväksyntää ja lämpöä?
Ferrante käyttää kieltä paitsi taitavasti myös tietoisena sen vallasta ihmisten elämässä. Hän esimerkiksi asettaa vastakkain Napolin murteen, joka on kertomuksessa rahvaan tapa puhua ja Italian yleiskielen, jolla sen puhuja usein korostaa oppineisuuttaan, yleiskieli on myös vallankäytön kieli.
Elena tajuaa kielen voiman, ja käyttää yleiskielen mukanaan tuomaa valtaa muun muassa halutessaan päästä opiskelemaan yliopistoon Pisaan ja kertoessaan asiasta vanhemmilleen ja sisaruksilleen, näin hän jo kielen tasolla on irtaantunut perheestään.
Toisen nimen tarina -kirjan loppupuolella Elena summaa elämäänsä ja miettii onko hän onnistunut repäisemään Napolin kotikorttelin irti itsestään. Onko hän uudessa, itselleen vieraassa kulttuuriympäristössä onnistunut saamaan kaipaamansa arvostusta, hyväksyntää ja lämpöä? Tavallaan, hän vastaa itselleen, mutta vain tavallaan, ja tunnustaa pelkäävänsä yhä yhtä paljon kuin ensimmäisenä päivänä, jolloin tuli Pisaan.
”Pelkäsin niitä, jotka osasivat olla sivistyneitä aidon huolettomasti, eivät vain tavallaan, kuten minä.”
Suuren maailman arvostus ja hyväksyntä ei sittenkään riitä, ympyrä sulkeutuu vasta, kun tunnustus tulee omasta poispyristellystä kotikorttelista ja niiltä, jotka saman elinpiirin ovat jakaneet.
Ulkopuolisuuden tunto lienee lähes välttämätöntä kirjailijaksi tulemiselle, ja toisaalta myös halu luoda maailma, jonka tuntee omakseen. Ferranten Napoli-romaanit ovat myös kirjailijaksi kasvamisen kuvausta, ja hyvin vaikuttavaa kaunokirjallisuutta.
Kommentoi Facebookissa