SELVIYTYMISTARINA ”Milloin mennään kotiin?”
Tämä oli haapavetisen Veera Uusitalon, 19, ensimmäinen kysymys, kun hän heräsi onnettomuuden jälkeen sairaalassa.
Kotiuttamiseen oli kuitenkin vielä pitkä ja tuntematon matka. Kukaan ei uskaltanut elätellä toiveita muusta kuin siitä, että Veera säilyisi hengissä. Ennusteet olivat kuitenkin heikot, lähes olemattomat. Veeran elämä oli viikkojen ajan hyvin hauraiden nauhojen varassa.
– Tässä sitä kuitenkin nyt ollaan. Vuosi onnettomuudesta, niin pääsin takaisin kotiin, tuttuun miljööseen ja rakkaan perheeni ympärille. Navetassakin olen jo käynyt. Oikeastaan aika montakin kertaa. Vielä kun pääsisi traktorin rattiin ja peltotöihin, niin arki alkaisi olla aika mukavalla mallilla, Veera luonnehtii hymyillen.
Matka onnettomuuspaikalta takaisin kotitupaan on ollut kuitenkin pitkä ja kivulias. Niin henkisesti kuin fyysisestikin.
– Menetin tuona kohtalokkaana yönä paljon, poikaystäväni Ilmarin sekä yhteisen tulevaisuutemme. Meidän oli tarkoitus jatkaa tilanpitoa ja omaa kotiakin suunnittelimme. Kaikki oli niin selvää, mutta itsetuhoinen rattijuoppo muutti tämän kaiken. Lopullisesti, Veera taustoittaa hiljaisena.
Viimeinen ilta oli täynnä iloa
Vaikka muistikuvat ennen kohtalokasta onnettomuutta ja sen jälkeen ovat hajanaiset, niin yksi asia ei haihdu Veeran muistoista koskaan.
– Itse onnettomuudesta en muista mitään, mutta kavereiden mukaan se viimeinen, kohtalokkaasti päättynyt ilta oli todella mukava. Nauroimme paljon. Meillä oli Ilmarin kanssa niin paljon yhteistä, yhteisiä suunnitelmia ja myös unelmia. Paljon ja monenlaisia.
Vuoden 2020 maaliskuisen iltana Veera ja hänen poikaystävänsä Ilmari olivat viettämässä luokkakaverinsa syntymäpäiviä Kalajoella. Pikkutunneilla pariskunta lähti paluumatkalle, tarkoituksenaan ajaa Ilmarin kotia Kaustiselle.
Veera, 17, ajoi ja 18-vuotias Ilmari istui vieressä. Veera oli saanut ajokortin poikkeusluvalla kuukautta aikaisemmin, mutta ajotaidot maatalon tyttärellä olivat kuitenkin hyvät. Olihan hän ajanut traktoriakin jo useamman vuoden ajan. Myös keliolosuhteet olivat normaalit.
Matkaa Ilmarin kotiin Kaustiselle on vain parikymmentä kilometriä, kun suoralla tieosuudella huomattavaa ylinopeutta ajava auto ohjautui suoraan Veeran ja Ilmarin auton keulaan. Veera ei ehtinyt tehdä mitään. Päihtyneen parikymppisen miehen tahallinen teko sai aikaan peruuttamatonta jälkeä. Ilmari menehtyi onnettomuuspaikalla ja Veera loukkaantui vakavasti
”Tietoa tihkui hitaasti”
Vakavasti loukkaantunut Veera vietiin Oulun yliopistolliseen keskussairaalaan. Vielä tässä vaiheessa nuorten kohtalosta ei tiedetty kummankaan perheissä mitään.
– Luulimme, että Veera on Ilmarin kotona Kaustisella. Saimme tiedon onnettomuudesta vasta myöhään aamupäivällä, kun nuorten luokkakaverin äiti laittoi viestiä ja toivotti kovasti voimia tähän hetkeen. Ihmettelin tilannetta, sillä emme tienneet asiasta yhtään mitään, Veeran äiti Jenni Uusitalo kertaa.
Viestin lähettäjän kerrottua mitä on tapahtunut ja sen, että Ilmari on kuollut ja Veera loukkaantunut, Jenni soitti heti hätäkeskukseen tiedustellakseen, mihin tyttö on viety. Sieltä pyydettiin kuitenkin odottamaan viranomaisten yhteydenottoa.
– Sitä ei kuitenkaan alkanut kuulua, joten ryhdyin itse soittelemaan sairaaloihin. Tietoa tihkui todella hitaasti. Tilanne alkoi selkiintyä vasta siinä vaiheessa, kun Oulusta soitti leikkaava lääkäri ja kertoi, että tyttö on leikattu ja tehohoidossa. Lähdimme heti matkaan.
Vaikeasti loukkaantunut Veera oli kriittisessä tilassa. Näky oli lohduton, sillä Jenni-äidin mukaan vammat olivat todella massiivisia. Osa operoitiin heti, osa myöhemmin.
– Veeralla todettiin muun muassa aivovamma, lantiomurtuma sekä eri asteisia murtumia kaikissa raajoissa. Esimerkiksi oikean jalan polvi on raudoitettu, saman puolen käsi levytetty ja vasen kyynärpää rakennettu uudestaan vaijereista ja ruuveista. Lisäksi kylkiluut olivat murskana, virtsarakossa reikiä, vatsalaukku paikattu ja kaularanka rikki. Myös vasen puoli oli halvaantunut ja oikeakaan ei toiminut täysin. Kasvot sen sijaan säästyivät lähes täysin, sillä vain silmälaseista oli tullut nirhauma, Jenni-äiti kertoo.
Kotiväen voimin
Veera oli tehohoidossa lähes kolme viikkoa.
– Alkuajan ennuste selviytymisestä oli huono. Taistelimme aikaa vastaan minuutti kerrallaan, mutta periksi emme antaneet. Emme missään vaiheessa, vaikka jouduimme miettimään jopa sitä, että mitä tehdään, jos Veera ei enää herää. Meille sanottiin suoraan, että Veeran tilanteessa on mahdollista, että jos herää, niin tyttö ei enää tunne eikä tiedosta mitään.
Kuukausi onnettomuudesta tapahtui kuitenkin odottamaton käänne, kun Veera liikutti ensimmäistä kertaa kättä.
– Se hetki muutti kaiken. Siitä alkoi hidas, mutta kuitenkin niin tehokas toipuminen. Autoimme Veeraa koko kotiväen voimin. Esimerkiksi sormia kuntoutettiin puristelemalla rasvatuubia.
Pieniä suuria asioita tapahtui koko ajan ja yksi suurimmista ajoittuu vuoden 2020 toukokuuhun, jolloin Veera nousi ensimmäisen kerran istumaan henkilökunnan avustamana.
– Tämä oli todella merkittävä edistysaskel lähtötilanteen huomioon ottaen, joten Veera teki omalla tavallaan lääketieteellistä historiaa. Vammat olivat niin vakavat, ettei kukaan edes ajatellut näin suurta ja ennen kaikkea nopeaa toipumista. Jokainen liike, ne pienimmätkin tuntuivat lottovoitolle, Jenni kuvailee.
Mallikkaasti edennyttä toipumista edesauttoi myös läheisten antama tuki ja turva.
– Istuimme Veeran vuoteen äärellä aamusta iltaan. Jo alkuvaiheessa, kun tyttö vielä nukkui, puhuimme hänelle paljon. Laitoimme jopa napit Veeran korville ja soitimme tytön mielimusiikkia ja kavereiden lähettämiä videotervehdyksiä. Tehohoitaja rohkaisi tekemään näin ja onneksi teimme.
Paras joululahja
Veeran kuntoutumisesta on oltu matkan varrella montaa eri mieltä.
– Kuntoutusosaston lääkäri ja ylempi taho ei halunnut Veeraa osastolleen, sillä hänen mukaansa tytön paikka on terveyskeskuksessa. Syyksi hän sanoi muun muassa, ettei Veeralla ole edellytyksiä kuntoutumiseen. Olimme vahvasti eri mieltä ja onneksi saimme mielipiteellemme taustatukea. Niin me kuin monet muutkin uskoimme, että Veera toipuu, mutta ajan kanssa.
Marraskuussa 2020 Veera pääsi vanhempiensa toivomuksesta neljän kuukauden laitoskuntoutusjaksolle Helsingin Validiaan. Onnettomuudesta oli tuolloin kulunut puoli vuotta. Moniammatilliseen kuntoutukseen kuului muun muassa fysio-, toiminta- ja puheterapiaa, kuntouttavaa hoitotyötä sekä kuntosaliharjoittelua ja neuropsykologista kuntoutusta.
– Helsingissä harjoittelin myös pyörätuolin käsittelyä ja koska pitkän tähtäimen tavoitteenani on oppia kävelemään, niin kuntoutuksessa oli mukana myös Indego-kävelyrobotti. Se antoi valtavasti motivaatiota ja toi tunteen, että täältä tullaan vielä. Kuntoutus oli muutenkin todella monipuolinen ja tehokas, Veera luonnehtii kiitollisena.
Validian jakso näkyi Veeran kohdalla nopeasti, sillä jo kuukautta myöhemmin, jouluna, Veera sai jo vasemman käden nyrkkiin.
– Se oli meidän perheen paras joululahja, Jenni-äiti sanoo kyyneleet silmissä.
Arki täytyy onnistumisista
Vuoden 2021 maaliskuun 31. päivänä koitti Uusitalon perheessä odotettu päivä. Veera pääsi kotiin.
– Vaikka monet asiat, liikkumisesta ja puhumisesta lähtien on jouduttu aloittamaan alusta, niin Veeran paikka on kotona.
Arjen ei toimintoja ja uuteen elämänvaiheeseen sopeutumista Veeran kohdalla helpottaa kuitenkin perheen vahva tuki sekä henkilökohtaiset avustajat. Veera antaa erityisen suurta kiitosta Koti- ja hoitopalvelu Aadan Minna Luonualle.
– Avustamme Veeraa 12 tuntia päivässä. Vaikka monet asiat on jouduttu aloittamaan alusta, niin yhteiseksi tavoitteeksi otimme, että sänkyyn ei jäädä makaamaan. Toinen tärkeä päämäärä on päästä eroon rutiininomaisista tavoista. Tärkeintä on ylläpitää ja kehittää oma-aloitteisuutta sekä omatoimisuutta. Nämä kaikki tukevat pärjäämistä ja sitä, että arjen sisältö täyttyy myös onnistumisen iloista, Minna Luonua kertoo.
Veeran kuntouttaminen jatkuu säännöllisenä niin kotona kuin kodin ulkopuolellakin. Neuropsykologian ja puheterapian lisäksi hän käy kolme kertaa viikossa fysioterapiassa ja toimintaterapeutti käy vastaavasti kaksi kertaa viikossa kotona.
– Kotikutoinen kuntouttaminen tapahtuu sen sijaan muun muassa seisomatelineen, polkulaitteen ja terapiapöydän ääressä. Tykkään myös piirrellä ja valokuvata, joten unelmissa on sähköpyörätuoli, jonka avulla pääisin liikkumaan itsenäisesti myös ulkona. Niin, jos tavoitteista vielä sen verran, niin haluan suorittaa opiskelut loppuun ja ei maatilan jatkaminenkaan ole pois suljettu asia. Kaikki on mahdollista, kun on vain tahtoa ja hyvät taustajoukot. Minulla on nämä molemmat.
- Haastattelu on julkaistu aikaisemmin IT-lehdessä
Kommentoi Facebookissa