KIRJAILIJA Sastamalassa asuva kirjailija Jukka-Pekka Palviainen elää luovaa ja tuotteliasta vaihetta elämässään. Häneltä on tänä vuonna ilmestynyt peräti kolme kirjaa, eri kohderyhmille tosin.
Viimeisimpänä ilmestyi vähän aikaa sitten hänen seitsemäs aikuisten romaaninsa Minä, eno ja Matti, joka jatkaa esikoisromaanista tutun lapsenmielisen ja vilpittömän totuudenpuhujan Reinon tarinaa.
Aiemmin tänä vuonna lukijoiden käsiin ehtivät jo Christel Rönnsin vivahteikkaasti kuvittama lastenromaani Allu ja salainen ihailija, jossa maailmaa ja ihmissuhteita tarkkaillaan alakouluikäisen päähenkilön horisontista sekä nuortenkirja Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta, jossa puolestaan keskushenkilönä on lukion aloittava teini.
– Aika paljon on sattumaa ja kustantajien julkaisupolitiikkaa, että kirjat ilmestyvät näin tiiviissä tahdissa. Toki kirjoitan paljon ja omien lasten lentäminen pesästä on vähentänyt muita velvoitteita. Muuten en ole ahkera. Jos ette usko, kysykää rouvalta, kuittaa Jukka-Pekka Palviainen tämän vuoden julkaisutahtiaan.
– Toisaalta se, että saan kirjoittaa erilaisia kirjoja ja se, että oma työtapa on löytynyt, antaa tilaa luovuudellekin. Saatan hyvinkin elää nyt kirjailijana tähän asti parasta aikaani.
Erilaisuuksien hyväksyminen polttopisteessä
Nuorena Jukka-Pekka Palviainen kertoo haaveilleensa myös rokkitähden ammatista, vaikka lapsuudesta asti unelma-ammattina kajasteli kirjailijan työ. Perinteisemmälle opintielle hän kuitenkin lähti ja valmistui lastentarhanopettajaksi.
– Ymmärsin, ettei minussa ollut montakaan sellaista ominaisuutta, joita rocktähdellä pitää olla ja kirjailijaksi en uskaltanut heittäytyä suoraan, halusin porvarillisen ammatin turvakseni. Ratkaiseva potku ammattikirjailijaksi oli se, kun sain ensimmäisen romaanini julkaistuksi ja pian sen jälkeen vaimoni rohkaisemana uskalsin jättäytyä vapaaksi kirjailijaksi.
Esikoiskirja Reino ilmestyi 2003 ja herätti heti ilmestyessään huomiota kertoessaan nuoresta miehestä, joka on fyysisesti kuin kuka tahansa, mutta mieleltään lapsenkaltainen. Reino on suomalainen Forrest Gump, jonka pohdinta on naiivin vilpitöntä ja havainnot hämmentäviä. Esikoisromaani Reino oli ilmestymisvuonnaan ehdolla Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon saajaksi.
Minä, eno ja Matti -romaanissa Reino on uudessa elämänvaiheessa, äidin kuoleman jälkeen tuttu arki joutuu myllerrykseen ja tutuistakin ihmisistä paljastuu uusia puolia. Romaani on ennen kaikkea kolmen erilaisen miehen tarina, yksi on vain hiukan eri tavalla erilainen, muttei yhtään vähäpätöisempi.
Ihmisenä olemisen kompleksisuutta pohditaan yleisesti ja erityisesti miehen ja naisen suhdetta Palviaisen tapaan hiukan surumielisesti hymähdellen.
”Me annetaan itsestämme ihan erilainen kuva, jotta me päästään lähelle naista. Enkä mä nyt tarkota pelkästään fyysisesti lähelle. Kyllä mä ainakin oon jättäny asioita sanomatta sen takia.
– Mutta hämäähän naisetkin. Niillähän on valtava arsenaali sitä varten.
– Niin, mutta peli on paljon avoimempaa. Me tiedetään, että nainen ei näytä samalta aamulla kun miltä se näytti illalla.
– Kyllä kai naiset yrittää muutenkin tehdä itsestään kiinnostavampia kun ne on?
– Ei niiden tarvii. Me miehet ollaan niin pösilöitä, että meille riittää, kun ne kaunistaa ittensä.
– Puhu ittestäs vaan.” (Minä, eno ja Matti)
Huumori auttaa ristiriidoissa
Yhteistä niin kaikille tämän vuoden kolmelle kirjalle kuin Palviaisen kirjoille yleisemminkin on niiden viljelemä huumori, joka pirskahtelee tarinan käänteissä niin dialogeissa kuin ihmiskuvauksissakin.
Usein huumorilla valotetaan inhimillisen kanssakäymisen kummallisuuksia. Huumori saattaa olla koulupoikamaista, vinoa tai satiiristakin, mutta aina se on lämpimän myötätuntoista.
”Minkälainen mä sitten olen?
– Kiltti.
Isä hymähtää. Milla ajattelee, että miehet eivät varmaan halua kuulla olevansa kilttejä. Ne ajattelevat, että kiltteys on jotenkin pois niiden miehisyydestä. Mutta ei kai isä ole sellainen mies? Ei sen hänelle ainakaan tarvitse esittää mitään alfa-urosta.” (Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta)
Aiheesta on tullut palautettakin ja etenkin yksi on jäänyt Jukka-Pekka Palviaisen mieleen.
– Eniten olen saanut suoraa palautetta Isä, poika ja Pyhäranta -romaanistani. Eräs nainen kirjoitti lukeneensa kirjan yhdeksän kertaa ja oppineensa joka kerralla jotakin uutta miehistä.
Kirjailija Palviainen ei myönnä omaavansa varsinaista sanomaa, joka saa hänet kirjoittamaan, vaan lähtevänsä aina liikkeelle tarinasta ja henkilöistä.
– Jokin asia vaan alkaa mietityttää niin paljon, että se ei jätä rauhaan. Varmaan tarkalla lukemisella voi päätellä jotakin arvomaailmastani.
Ääneen lukeminen voi yhdistää koko perheen
Jotain voi epäilemättä päätellä myös siitä, että tuotannossa on runsaasti lasten- ja nuortenkirjoja. Kirjailija on kokenut tärkeäksi kirjoittaa muun muassa perheestä, ystävyydestä, ihmissuhteista ja erilaisuuden kokemuksista myös nuorille lukijoille.
Nuortenromaanistaan Joku vieraileva tähti Palviainen sai Topelius-palkinnon vuonna 2011.
– Koska nuoretkaan eivät ole mikään homogeeninen ryhmä, tarvitaan monipuolista, laadukasta lastenkirjallisuutta.
Ja sen Palviainen kokee jo kirjailijan ammattinsa velvoitteeksikin. Lisäbonuksena hän mainitsee, että nuorille kirjoittaessa saa ikään kuin elää uudelleen nuoruuttaan ja lapsille kirjoittaessaan lapsuuttaan.
Jukka-Pekka Palviaisen lastenkirjoissa huumori on viihdyttävää ja dialogit napakoita, tärkeitä ja kipeitäkin asioita käsitellään ymmärtävästi ja esimerkiksi sukupuolten stereotypioita hämmennetään myös lasten toimesta.
”Miksi sinä annoit minulle tyttöjenvärisen pullon? Markus protestoi.
– Kuinka monta vaaleanpunaista tyttöä sinä tunnet?” (Allu ja salainen ihailija)
– Minusta kirjailija voi olla parhaimmillaan sekä viihdyttäjä että ajatteluun haastava. Itse vaikutuin viimeksi Kirsi Kurosen säeromaanista Pönttö. Sen kieli on huikeaa.
Kurosen Pönttö-kirja on proosarunojen muotoon kirjoitettu nuortenkirja. Pitäisikö aikuisten ja eritoten vanhempien lukea enemmän lasten- ja nuortenkirjoja?
– Ilman muuta aikuisten ja lasten vuorovaikutus paranisi, jos heillä olisi yhteisiä kulttuurikokemuksia, joista keskustella. Ja vaikkei keskusteltaisi, niin vanhempien olisi hyvä päästä laajemminkin sisälle siihen maailmaan, jossa heidän lapsensa elävät. Lapsille pitäisi myös lukea ääneen senkin jälkeen, kun he osaavat jo lukea.
Hämmentävää nuoruuttaan eläville voisi sanoa saman kuin hiljattain viisikymppisiään juhlinut Jukka-Pekka Palviainen sanoisi nuorelle itselleen.
– Asioilla on tapana järjestyä, nauti nuoruudesta, sillä se menee tosi äkkiä, mutta elämä jatkuu senkin jälkeen, ja pane paita housuihin ja kampaa tukkas.
Kirjailija Palviainen ainakin löysi oman alansa, ja vaikkei hän mielestään ahkera olekaan, kolmen tämän vuotisen oman kirjansa lisäksi, hän on ehtinyt kirjoittaa myös kymmenen muun kirjailijan ohella oman humoristisen Suomi 100 -tarinansa Robustus-kustantamon vastikään julkaisemaan Iloinen itsenäisyys -kirjaan.
Ensi vuoden kirjalliset suunnitelmatkin ovat jo pitkällä. Alkuvuodesta häneltä ilmestyy nuortenkirja Virityksiä, joka kertoo tubettamisesta ja mopoilusta. Heinäkuussa puolestaan saa jatkoa Allun tarina uudessa lastenkirjassa.
”Sikses ahkera”, sanottaisiin ainakin Jukka-Pekka Palviaisen synnyinkaupungissa Raumalla.
Kommentoi Facebookissa