KOLUMNI Minun isäni oli reilu ja johdonmukainen kasvattaja. Koskaan hän ei ääntään korottanut vaan meitä ojennettiin rauhallisesti puhuen. Siinä sitten korvat luimussa kuunneltiin ja opiksi otettiin. Kun anteeksi oli pyydetty ja annettu, asiaan ei enää ollut tarvetta palata. Menneitä ei kaiveltu. Paitsi vuosien päästä asioille yhdessä naureskellen.
Alle kouluikäisenä asuimme rintamamiestalossa, jonka kellariin isäni oli perustanut itselleen puuverstaan. Sinne hän vetäytyi sahaamaan, höyläämään ja petsaamaan milloin mitäkin. Hänen taitavista käsistään on syntynyt hienoja esineitä, joita meidänkin kotonamme edelleen on; sohvapöytiä, leikkauksin koristeltuja arkkuja ja korulippaita. Pienenä tyttönä verstas oli yksi minunkin lempipaikoistani. Sahanpurun ja puuliiman tuoksu vie minut edelleen tuohon kellaritilaan räsymattoineen ja höyläpenkkeineen.
Isä opetti minut käyttämään työkaluja – ja tekemään sen turvallisesti. Hän opasti, kuinka kannattaa laudanpätkä kiinnittää tukevasti höyläpenkkiin, jotta sahaaminen on turvallista ja siistiä, kuinka käsiporaa käytetään siten, ettei se lipsahtele ja mihin suuntaan kourutalttaa käytetään niin ettei se viistä käsistä palaa mennessään. Samalla opin paljon eri puulajeista: mikä kannattaa valita, jos aikomuksena on harjoitella puuleikkauksia tai mikä sopii paremmin huonekalun rakentamiseen.
Kuusi-seitsemänvuotiaana olen kovertanut taltalla laudasta isäinpäivälahjaksi kapean tarjottimentyyppisen kulhon. Pohjapuolella mustalla tussilla horjuvin tikkukirjaimin omistuskirjoitus. Mitä lie kuvittelin isän tuossa myrkynvihreässä hirvityksessä säilyttävän, mutta yhtä kaikki, se toimi isän kynätelineenä kirjahyllyn alatasolla valehtelematta kaksi vuosikymmentä.
Vaikka en aikuisena puutöitä enää tehnytkään – enimmäkseen sopivien tilojen puutteessa – noista oppiajoista on minuun syöpynyt vahva itse tekemisen tahto. Suuntasin intoni lähinnä virkkauksiin ja neuleisiin, tosin olen kokeillut lähestulkoon kaikkia mahdollisia askartelutekniikoita betonitöistä kangaspuihin.
Olen yrittänyt jakaa isän kädentaitoperintöä eteenpäin omille lapsilleni, valitettavan laihoin tuloksin. Toisen tyttären projektit tuppaavat jäämään kesken ja toisen kärsivällisyys moisissa puuhissa kestää maksimissaan muutaman minuutin. Muistan, kun hän oli kiinnittämässä seinäänsä jotakin kaksipuolisilla teippipaloilla. Pyysin isosiskoaan jeesaamaan, sillä tiesin, ettei nuorempi jaksa ohjeita lukea. Noin minuutin kuluttua alkoi kuulua kamala rähinä: hermot oli katkenneet siinä kohtaa, kun teippiä piti painaa paikalleen 10 sekunnin ajan.
Vammauduttuani heräsin viiden viikon nukutuksesta isäni syntymäpäivänä. Kuvittelisin, että se oli paras lahja, jonka hänelle saatoin antaa! Isä seurasi kuntoutumistani ja ajeli säännöllisesti satojen kilometrien matkan minua katsomaan. Juuri kun olin saanut luvan ajaa jälleen autoa, isän oli tarkoitus tulla meille viikonlopuksi. Paloin innosta näyttää hänelle, kuinka osasin jälleen ajaa! Valitettavasti samalla viikolla saimme suru-uutisen: isä oli nukkunut pois. Uusi ajokorttini on päivätty isän kuolinpäivänä.
Tahdon ajatella, että isä silti tarkkailee edistystäni tuolta jostakin. Ja toivon mukaan on näkemäänsä tyytyväinen! Lepää rauhassa. Kaikille muille isille toivotan parasta isänpäivää – kertokaa lapsillenne, että he ovat arvokkaita juuri sellaisina kuin ovat.
Arja Ahtaanluoma
Arja Ahtaanluoma on perheellinen reilu nelikymppinen nainen, joka vuonna 2017 hoitovirheen seurauksena heräsi viiden viikon nukutuksesta neliraaja-amputoituna. Molemmat jalat amputoitiin reisitasolta, oikea käsi kyynärvarresta sekä vasemmasta kädestä kaikki sormet.
Koko tarinan voit lukea kirjasta Puolinainen (Johnny Kniga), jonka hän kirjoitti kuntoutumisestaan, elämästään ja ajatuksistaan toipumisen aikana. Oivaltavat jutut arjesta, sen iloista, pettymyksistä ja kommelluksista jatkuvat tutulla tyylillä näissä kolumneissa, höystettynä mustalla huumorilla, kunnes tummempi väri keksitään.
PuoliNaisen tarinaa voit lisäksi seurata myös Facebookissa: PuoliNainen – Arja Ahtaanluoma. Tule mukaan – meitä on jo yli 1000!
Lue myös: Rakas päiväkirja – ennen vammautumista ulkonäköni oli minulle herttaisen yhdentekevää
Kommentoi Facebookissa