KOLUMNI Kirjoitin aiemmassa kolumnissa nykyajan ulkonäköpaineista. Sitä kirjoittaessani aloin pohtia, kuinka oma suhtautumiseni omaan ulkonäkööni on muuttunut. Ennen vammautumista ulkonäköni oli minulle herttaisen yhdentekevää. Vammautuminen romahdutti omakuvani, jota aloin pala kerrallaan koota uudelleen.
Tämä paljastuu melko hyvin tarkastelemalla päiväkirjamerkintöjäni toipumisen ajalta:
Elokuu 2017 (reilu kuukausi amputaatioista)
En ole uskaltanut juuri peiliin katsella, vaikka tiedänkin, ettei kasvoissani ole sen suurempaa vikaa kuin ennenkään. Tänään vilkaisin varovasti itseäni. Hiukset ovat kasvaneet ja roikkuvat silmillä, kasvot kalpeat ja kaventuneet. Peili oli sen verran korkealla, etten nähnyt muuta vartaloani. En usko, että olisin siihen vielä valmiskaan.
Syyskuu 2017 (kolme kuukautta amputaatioista)
Edelleenkin karsastan peiliin katsomista… Inhottaa katsoa itseään, kun suurimman osan viikkoa on tukka suoraan sanottuna niin paskainen että itseäkin ällöttää… Suihkuun pääsee haavanhoitojen takia vain kahdesti viikossa. Lisäksi kirkuu hengityskoneen reiän arpi keskellä kaulaa punaisena. Pitääkö tässä ruveta käyttämään jotakin kaulahuivia, ettei se näy? Eihän sitä kehtaa ihmisten ilmoille lähteä, kun tuo arpi on tuossa.
Marraskuu 2017 (viisi kuukautta amputaatioista)
Kuntoutusjaksolla ehdottivat, että kuvattaisiin videoita “sirkustempuistani”. Opastukseksi muille. N-E-V-E-R E_V_E_R! Ei edes pussi päässä!! Sulaa hulluutta.
Joulukuu 2017 (kuusi kuukautta amputaatioista)
Alkuun itkin joka kerta, kun vasemman käden sidokset auottiin ja näin sen: arpikanjoneita ja – vuoristoja ristiin rastiin puoliväliin käsivartta, sormien paikalla tylpät kohoumat. Lopulta käsi ei enää kirvoittanut kyyneliä – ainakaan ihan joka kerta. Sen sijaan tajusin, etten enää edes muista, minkä muotoiset kämmenet, kuinka pitkät sormet, millaiset kynnet minulla oli? Itkin. Joonas huomautti, että onko sillä niin väliäkään, etten muista. Hän oli kyllä aivan oikeassa, mutta itketti silti.
En voinut kuvitellakaan katselevani itseäni videoilta – saati, että joku muukin näkisi!
Tammikuu 2018 (seitsemän kuukautta amputaatioista)
Kotona katselin kävelyvideoitani. Huomasin häpeäväni kroppaani… vatsa on pullistunut pitkästä liikkumattomuuden jaksosta ja yläraajat näyttävät säälittäviltä töpöiltä. Toivon todella, että käveleminen kuluttaisi karttuneet kilot pois ja käsiproteesi tekisi yläraajoistani hiukan kauniimmat. Itseinho nosti rumaa päätään.
Helmikuu 2018 (kahdeksan kuukautta amputaatioista)
Jutellessani Tiinan kanssa aloin lämmetä ajatukselle valokuvaussessiosta, jota hän jo elokuussa kuntoutusosastolla käydessään suunnitteli. Proteesien kanssa ja ilmankin… Enää oman kropan näkeminen peilistä ei inhota IHAN niin paljon kuin ennen, ainakin pystyn jo katsomaan itseäni videolta tai peilistä. Kai tähän tottuu. Pakkohan se on, tällainen minä nyt sitten olen, halusin tai en. Katkottu, pätkitty, höylätty, veistelty, kaavittu ja kursittu.
Huhtikuu 2018 (yhdeksän kuukautta amputaatioista)
Aloin suunnitella proteesiholkkien tuunausta. Kaikenlaista kukkakuviota ja pinkkiä verkkosukkahousua pyöriteltiin mielessä, mutta kuningasideaksi leimahti Fingerpori-stripit! Itsellä oli mielessä jo yksi julkista terveydenhuoltoa koskeva strippi…
Kesäkuu 2018 (vuosi amputaatioista)
Julia talutteli minut ison peilin eteen tekemään painonsiirtoja seisaaltani, jotta näen itsekin, missä vartalon kuuluu olla. Keskityin kyllä enemmän kauhistelemaan vatsamakkaroitani, jotka tursuivat pitkin kylkiä. Teki mieli laittaa silmät kiinni. Inhottaa. Haluaisin kaikista puuttuvista osistani huolimatta näyttää siltä, että edes yritän pitää itsestäni huolta. Siitä lopusta, mitä on jäljellä.
Elokuu 2018 (1 vuosi 2 kk amputaatioista)
NYT se tapahtuu. Ryhdyn dieetille. Ketoiluun, vähähiilariseen tai miksikä sitä nyt kukakin kutsuu. Periksi en perkele anna! Tavoitteena –10 kg.
Päiväkirjaotteista huomaa suhtautumiseni lainehtineen alussa vallalla olleesta kieltäytymisvaiheesta ällötysvaiheen kautta hyväksymiseen ja lopulta siihen, että aloin tehdä asioille (lue: läskit) aktiivisesti jotakin.
Dieetti puri: neljässä kuukaudessa saavutin tavoitteeni. Sen lisäksi totesin, etten voi rujoa kroppaani peitellä, siispä korostin; värjäsin tukan kirkuvan punaiseksi ja otin kaulatatuoinnin. Onpahan ihmisillä jotain katsottavaa!
Nykyään lasken yhdeksi lempiharrastuksekseni PuoliNaisen Facebooksivulle laitettavien videoiden käsikirjoitus, ohjaus, esiintyminen sekä editointi. Neljä vuotta sitten oli aivan toinen ääni kellossa, en voinut kuvitellakaan katselevani itseäni videoilta – saati, että joku muukin näkisi!
Vielä kun saisi haltuun Photoshopin…
Arja Ahtaanluoma
Arja Ahtaanluoma on perheellinen reilu nelikymppinen nainen, joka vuonna 2017 hoitovirheen seurauksena heräsi viiden viikon nukutuksesta neliraaja-amputoituna. Molemmat jalat amputoitiin reisitasolta, oikea käsi kyynärvarresta sekä vasemmasta kädestä kaikki sormet.
Koko tarinan voit lukea kirjasta Puolinainen (Johnny Kniga), jonka hän kirjoitti kuntoutumisestaan, elämästään ja ajatuksistaan toipumisen aikana. Oivaltavat jutut arjesta, sen iloista, pettymyksistä ja kommelluksista jatkuvat tutulla tyylillä näissä kolumneissa, höystettynä mustalla huumorilla, kunnes tummempi väri keksitään.
PuoliNaisen tarinaa voit lisäksi seurata myös Facebookissa: PuoliNainen – Arja Ahtaanluoma. Tule mukaan – meitä on jo yli 1000!
Lue myös: Oletko koskaan kaatunut? – Uskaltaessa ottaa vähän riskejä, saa itseluottamusta
Kommentoi Facebookissa