KOLUMNI Yksi hassuimmista kysymyksistä, joita minulle on esitetty, kuuluu: oletko koskaan kaatunut? Onko kävelemään opetteleva pikkumuksu koskaan kaatunut? Vastaus kuuluu: joka viikko! Nykyään ehkä harvemmin, mutta usein silti.
Kerran tulin invakyydillä fysioterapiasta kotiin ja vakikuskini Jenni oli jo tulossa saattamaan minut sisälle saakka, mutta koska “minä-itte”-Arjasta on kyse, vakuutin selviäväni sohvalle saakka. Kun ulko-ovi läimähti kiinni, tapahtui jotakin kummallista akselilla olohuoneen matto-toinen jalka-painovoima ja löysin itseni kamalan rymäyksen saattelemana vatsaltani lattialta. Tytär juoksi huoneestaan pää kolmantena jalkana kiikuttamaan minulle talouspaperia nenäverenvuotoa tyrehdyttämään.
Toisella kertaa rysäytin komeasti R-kioskin lattialle mahalleni. Avustaja vieressä ei ehtinyt tehdä yhtään mitään, kun kyynärsauva jatkoi matkaansa märällä lattialla ja veti minut kivuliaaseen kohtaamiseen kivilattian kanssa. Mälsintä tässä kerrassa oli, että olimme juuri tulleet proteesiteknikolta korjauttamasta sormiani, nyt saimme lähteä sinne samalta seisomalta uudestaan, kun keskisormi riippui enää yhdellä ruuvilla kiinni.
Tai se kerta, kun Tokmannilla kärryä työntäessä astuin kärryn renkaan päälle ja muksahdin pepulleni proteesikäden jäädessä roikkumaan kärryn kahvaan. Onhan näitä. Jossain vaiheessa avustaja nauroikin minulle, että heti kun selkänsä kääntää niin Arja on jossain pötköllään! Eikä sitä kukaan ehdi kaatumistilanteessa mitään tehdäkään, hyvä kun itse ennättää tajuta, että taas mennään!
Proteeseilla kaatuminen ei ole mitenkään ihmeellistä, mutta olen onnistunut kippaamaan itseni pyörätuolistakin lattialle. Kerran olin tulossa astetta vauhdikkaammin kynnykselle ja kevensin etupyöriä hitusen liian aikaisin, jolloin pyörät putosivat juuri kynnyksen eteen. Tuoli pysähtyi kuin seinään, mutta minä tyttö se jatkoin iloisesti matkaa. Onneksi putosin suoraan kankuilleni enkä tynkien päälle. Sisuskalut tipahtivat joitakin senttejä alaspäin ja suurimman iskun otti vastaan vasen istuinluu. Hetken nieleskelin suolistoa takaisin paikoilleen ja kiipesin takaisin tuoliin. Turvavöitähän siis ei kannata käyttää.
Hetken nieleskelin suolistoa takaisin paikoilleen ja kiipesin takaisin tuoliin.
Vaan ei se turvavyökään aina pelasta: olin ostoskeskuksessa menossa “liukuhihnaa” ylöspäin, kun kippasin takaperin kuperkeikan tuolin kanssa. Kaatumaesteet olivat unohtuneet, kun tuolia nostettiin autosta. Koska turvavyö oli päällä, päädyin kummalliseen solmuasentoon liukuhihnalle 35-kiloinen sähköavusteinen pyörätuoli päälläni. Tuolloin ensimmäinen ajatus oli, kuinka kävi upouusien silmälasien?
Vain kerran olen joutunut päivystykseen paikkauttamaan vuotavaa päänahkaani. Sain aikamoisen vekin takaraivoon, kun kippasin tuolin kanssa taaksepäin suoraan ovenkarmia päin. Minulla oli tuohon aikaan huono tapa kipata itseni kaatumarautojen varaan takakenoon rentoon asentoon esimerkiksi kahvia juodessa. Tällä kertaa kaatumaraudat olivat jälleen unohtuneet.
Pahasti ei ole koskaan onneksi käynyt. Muutama verenvuoto sekä kuhmuja ja mustelmia, mutta ei luunmurtumia tai aivotärähdyksiä. Toisaalta olen ajatellut, että uskaltaessani ottaa kävellessä vähän riskejäkin, kehityn tasapainossa ja saan itseluottamusta, kun huomaan, että saan yhä useammin pelastettua itseni kaatumisilta. Ja toisaalta – koska harvemmin satutan itseäni, otan yhä useammin riskejä.
Pikku riskeistä hyvänä esimerkkinä käy se kerta fysioterapiassa, kun meitä oli kaksi kuntoutujaa samassa salissa: toinen potki jalkapalloa terapeuttinsa kanssa ja minä omani kanssa mitä lie. Fysioterapeuttini pyysi toisen terapeutin siirtämään kanssaan nojapuita seuraavaa harjoitustamme varten ja jätti minut hetkeksi vartiotta. Jalkapallo oli yksinään keskellä salin lattiaa ja kuulin sen suorastaan huutavan: “potkaise minua”, ja tottahan haaste oli otettava vastaan! Kunpa olisinkin keskittynyt potkuun enkä häslännyt, niin olisinkin onnistunut, mutta koska en, niin rysähdin komeasti kenturaan. Toinen kuntoutuja haukkoi henkeään, mutta minä nauroin lattian pinnassa niin kovin, etten meinannut ylös päästä.
Niin että kupsahtelemisiin!
Arja Ahtaanluoma
Arja Ahtaanluoma on perheellinen reilu nelikymppinen nainen, joka vuonna 2017 hoitovirheen seurauksena heräsi viiden viikon nukutuksesta neliraaja-amputoituna. Molemmat jalat amputoitiin reisitasolta, oikea käsi kyynärvarresta sekä vasemmasta kädestä kaikki sormet.
Koko tarinan voit lukea kirjasta Puolinainen (Johnny Kniga), jonka hän kirjoitti kuntoutumisestaan, elämästään ja ajatuksistaan toipumisen aikana. Oivaltavat jutut arjesta, sen iloista, pettymyksistä ja kommelluksista jatkuvat tutulla tyylillä näissä kolumneissa, höystettynä mustalla huumorilla, kunnes tummempi väri keksitään.
PuoliNaisen tarinaa voit lisäksi seurata myös Facebookissa: PuoliNainen – Arja Ahtaanluoma. Tule mukaan – meitä on jo yli 1000!
Lue myös: Vaivoja joka lähtöön – en siltikään vaihtaisi rannettani kahteen polveen
Kommentoi Facebookissa