KOLUMNI Lähes viisi vuotta vammaisena eläneenä silmäni ovat auenneet, kun olen tavannut kuntoutuksissa, fysioterapioissa ja viimeisimpänä eri tavoin vammautuneita tai vammaisina syntyneitä ihmisiä Invalidiliiton kokouksissa. Aikaisemmin sana “vammainen” toi mieleen lähestulkoon vain halvaantuneen ihmisen tai muutoin näkyvästi vammaisen. Nykyään ymmärrän, että joka seitsemäs meistä on jollakin tavalla vammainen. Todennäköisyyksien mukaan kaikki siis tuntevat jonkun vammaisen henkilön. Ei mikään pikku joukko, eihän?
Kerran kohtasin ehrens-danlossin syndroomaa sairastavan nuoren naisen. Kyseinen harvinaissairaus aiheuttaa valtavia kipuja ja nivelvaivoja ympäri kehoa. Ei käynyt kateeksi, kun hän kertoi omasta tilanteestaan. Juttukaverini puolestaan kertoi ajatelleensa minut nähdessään, että hänellä sentään on kaikki osat tallella, eihän hänellä niin hätää ole. Jännä juttu – minä puolestani en olisi ollut valmis vaihtamaan osia hänen kanssaan! Omien puutteideni kanssa olen oppinut selviytymään, mutta olen monesti kiittänyt yläkertaa siitä, ettei mihinkään satu. Aavesäryt olisivat aivan painajaista. Joku kuntoutujista kertoi joskus isoisästään, jonka jalka oli amputoitu ja aavesäryt veivät lähes järjen.
Totesimme yhdessä tuumin naisen kanssa, että kaikilla meillä on omat rajoituksemme ja omien toimintarajoitteiden kanssa täytyy yksinkertaisesti oppia elämään. Eivät kenenkään vaivat ole sen parempia tai huonompia kuin kenenkään muunkaan, erilaisia vain.
Tottahan minäkin olen sortunut vertaamaan itseäni muihin: TV:n tutkimusmatkailuohjelmassa seikkailee mies, jolla on sääriproteesi. Viidakot, kalliot ja muut haastavat maastot eivät juurikaan miestä hidasta. Omilla tuplareisiproteeseillani minun on tyydyttävä seikkailemaan kaupunkiviidakoissa – jo tavallinen nurmikko on monesti ylitsepääsemätön este. Kunpa se ensimmäinen amputaatioleikkaus olisi onnistunut ja polveni olisivat säästyneet! Toisaalta – amputaatiokollegani menetti “vain” sääret, mutta polvet jäivät, käsissä ei sen sijaan ole kumpaakaan rannetta, kun minulle jäi yksi. En siltikään vaihtaisi rannettani kahteen polveen.
Kunpa se ensimmäinen amputaatioleikkaus olisi onnistunut ja polveni olisivat säästyneet!
Kuntoutusjaksolla samaan aikaan sattui olemaan outo nainen. Hän oli ulkoisesti täysin terveen näköinen, käveli ja toimi täysin normaalisti. Koska olin jo oppinut, etteivät kaikki vaivat näy päällepäin, en sen kummemmin käynyt aappeloimaan naisen vaivaa. Sivukorvalla kuulin, että naisen huonekaveria vaihdettiin useamman kerran kuntoutusjakson aikana – ketään hän ei olisi halunnut hyväksyä kämppikseksi – ilmeisesti melko hankala luonne.
Kerran kyseinen nainen istui päivällisellä viistottain minuun nähden ja kailotti kovaan ääneen, kuinka hän oli koko osaston eniten vaivaisin ihminen. Minä siinä askartelin kaikessa rauhassa ruokailuremmieni kanssa ja yritin saada evästä ääntä kohti. Itse asiassa niin rauhassa, etten edes kiinnittänyt naiseen mitään huomiota. Kuulin tapauksesta vasta myöhemmin hoitajalta, joka kertoi lähes itkuun purskahtamaisillaan, ettei hän voinut käsittää, kuinka nainen saattoi olla niin tahditon.
Tuon kuultuani jäin miettimään uudelleen, miksi vammoja pitäisi vertailla? Miksi omaa kurjuutta on korostettava? Eikö riittäisi se, että keskittyisi tekemään elämästään niin hyvää kuin suinkin kykenee? Olenkin tuon jälkeen aktiivisesti pyrkinyt lakkaamaan jossittelun ja vertailun. Minä olen minä ja minun vammani ovat minun.
Amputoitujen ryhmään oli joku kommentoinut, että jotain hyötyä meistä vammaisistakin on: se että ehjät huomaa olla paremmin kiitollisia omasta terveydestään. Puolisokea ja melkein kuuro tutiseva 90-vuotias mummokin oli hänelle sanonut, että on hänellä sentään kaikki hyvin, kun on kaikki raajat tallella. Kommentoin vastaan huomanneeni ihan saman asian omassa elämässäni: masentuneet piristyy ja pikkumurheet unohtuu. Hienoa, että kykenemme jollekin olemaan avuksi!
Arja Ahtaanluoma
Arja Ahtaanluoma on perheellinen reilu nelikymppinen nainen, joka vuonna 2017 hoitovirheen seurauksena heräsi viiden viikon nukutuksesta neliraaja-amputoituna. Molemmat jalat amputoitiin reisitasolta, oikea käsi kyynärvarresta sekä vasemmasta kädestä kaikki sormet.
Koko tarinan voit lukea kirjasta Puolinainen (Johnny Kniga), jonka hän kirjoitti kuntoutumisestaan, elämästään ja ajatuksistaan toipumisen aikana. Oivaltavat jutut arjesta, sen iloista, pettymyksistä ja kommelluksista jatkuvat tutulla tyylillä näissä kolumneissa, höystettynä mustalla huumorilla, kunnes tummempi väri keksitään.
PuoliNaisen tarinaa voit lisäksi seurata myös Facebookissa: PuoliNainen – Arja Ahtaanluoma. Tule mukaan – meitä on jo yli 900!
Lue myös: Omaishoitajat ovat kaiken muun lisäksi byrokratian uhreja – voimia heille kaikille arkeen
Kommentoi Facebookissa